Sisäasiainministeri Päivi Räsänen
Kirkolliskokous 14.05.2013
Turun kristillinen opisto
Herra arkkipiispa, arvoisat kirkolliskokousedustajat, bästa publik!
”Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.” Eduskunnan hyväksymän kirkkolain 1 luvun 2. pykälässä tiivistetään ytimekkäästi se, mitä valtiovalta kirkolta odottaa. Kirkolla on ajaton, ainutlaatuinen tehtävä yhteiskunnassamme; huolehtia isänmaamme hengellisestä hyvinvoinnista. Vaikka kirkon sanoman tähtäin ulottuu iankaikkisuuteen, evankeliumi tuottaa yhteiskunnassa ajallista hyvää ja turvallisuutta.
Valtioneuvoston periaatepäätöksellä 16.12.2010 hyväksytyssä yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa kirkolle annettiin erityinen tehtävä huolehtia suomalaisten henkisestä kriisinkestävyydestä. Henkisellä kriisinkestävyydellä tarkoitetaan kykyä kestää henkiset paineet, selviytyä niiden vaikutuksilta ja nopeuttaa kriiseistä toipumista. Strategian mukaan kriisinkestävyyttä ylläpidetään kasvatuksen, opetuksen ja hengellisen toiminnan avulla.
Kansankirkkojen ja muiden uskontokuntien edellytykset väestön henkisen tasapainon ja hyvinvoinnin vahvistajina sekä henkisen huollon ylläpitäjinä nähdään niin tärkeinä, että ne edellytetään turvattavaksi kaikissa turvallisuustilanteissa. On hyvä muistaa, että turvallisuus kriisitilanteissa perustuu aina normaaliajan toimintaan.
Turvallisuus- ja puolustuspolitiikkamme yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväksi eduskunnan juuri hyväksymässä selonteossa on Suomen itsenäisyyden turvaamisen lisäksi päätetty myös perusarvojen turvaaminen.
Lauantaina osallistuin tilaisuuteen jossa morsiuspari oli valinnut solmitun avioliittonsa matkalauluksi virren 397:
Kun on turva Jumalassa,
turvassa on paremmassa
kuin on tähti taivahalla,
lintu emon siiven alla.
Kirkon nelivuotiskertomus (Haastettu kirkko 2008-2011, julkaistu 2012) kuitenkin kertoo, että entistä harvempi suomalainen määrittelee samalla tavalla oman turvallisuutensa perustan. Niiden osuus, jotka eivät usko lainkaan Jumalaan, on kaksinkertaistunut neljässä vuodessa.
Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuksen mukaan vuonna 1999 Jeesuksen ylösnousemukseen uskoi 69 prosenttia suomalaisista, vuonna 2011 enää 36 prosenttia. Vuonna 1999 77 % suomalaisista uskoi, että Jeesus on Jumalan poika, 2011 41 %. Väitteen ”Jeesus palaa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita allekirjoitti vuonna 1999 60 % suomalaisista, kaksi vuotta sitten 28 %. Romahdus kansakunnan uskon näkemyksistä ei ole liioiteltu ilmaisu. Vaikka kirkkomme on jäsenmäärällä mitattuna yhä enemmistökirkko, kristillisen uskon perusopetukset eivät enää ole enemmistönäkemyksiä.
Hyvät kirkolliskokousedustajat, teillä on edessänne lähetyskenttä. Teillä on samalla pohdittavananne, miten kirkko pystyy omalta osaltaan vastaamaan kahteen edellä mainittuun yhteiskunnan turvallisuuden kannalta keskeiseen tehtävään: kansakunnan henkisen kriisinkestävyyden ja perusarvojen turvaamiseen.
Sisäministerille kuuluvalla hallinnonalalla on viime vuosina tapahtunut onnettomuuksia, ampumisvälikohtauksia ja perhesurmia, jotka ovat koskettaneet suurta joukkoa suomalaisia. Usein juuri kirkko on tarjonnut turvan ja lohdun tilanteissa, joissa joudutaan suurten menetysten äärellä pohtimaan perimmäisiä elämänarvoja. Kolme viidestä (63 %) suomalaisesta toivoisi, että kirkko osallistuisi nykyistä ponnekkaammin elämänarvoista käytävään keskusteluun.
Bästa kyrkomötesdelegater
Idag finns det ännu mörka moln över ekonomin i Europa och i världen, men trots de ekonomiska hotbilderna, ska vi komma ihåg den väg vi har gått som lett också till den välfärd vi har idag i vårt land. Vi har all anledning att vara tacksamma för det arbete som man gjort i vårt land som baserat sig på kristen värdegrund. Det här är viktigt att minnas när man planerar för framtiden.
Henkinen turvallisuus ja laajalti hyväksytty yhteinen arvopohja ovat vaikeasti mitattavia mutta tärkeitä hyvinvoinnin tekijöitä. Yhteinen arvopohja on luonut edellytyksiä yhteiskuntamme kehitykselle jo satoja vuosia. Sen varassa kansakuntamme on selvinnyt vaikeistakin ajoista.
Kirkko on kiteyttänyt strategisen tavoitteensa (Meidän kirkko – osallisuuden yhteisö, kirkon strategia vuoteen 2015, julkaistu v. 2007) seuraavasti: ”Vuonna 2015 jäsenet näkevät kirkkonsa arvon ja kuulevat siellä Jumalan äänen. Kirkkoon tullaan löytämään vastauksia elämän suuriin kysymyksiin ja sieltä lähdetään palvelemaan Jumalan maailmaa.” Mitä ovat elämän suuret kysymykset? Entä vastaukset? Katekismus opettaa: ”Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.”
Hyvät kuulijat,
Moni koululainen ja vanhempi odottaa hetkeä, jolloin saisi taas kerran yhtyä tuttuun lauluun: ”Jo joutui armas aika ja suvi suloinen”.
Suvivirsi kytkeytyy keskusteluun uskonnonvapauslaista, jota on usein tulkittu kapeasti painottaen negatiivista uskonnonvapautta, oikeutta kieltäytyä uskonnonharjoittamisesta. Vuonna 2003 voimaan tulleen uskonnonvapauslain perusteluissa todettiin, että uudistuksen tarkoituksena ei ollut muuttaa koulujen käytäntöjä uskonnollisten päivänavauksien, jumalanpalvelusten ja kristilliseen perinteeseen kuuluvien juhlien osalta.
Oppilaalla on kyllä oikeus omantunnon syistä kieltäytyä uskonnon harjoittamisesta, esimerkiksi koulujumalanpalveluksesta. Sen sijaan eduskunta tähdensi mietinnössään, että kristilliset juhlatraditiot ovat osa suomalaista kulttuuria, ei uskonnon harjoittamista. Suvivirsi tai jouluevankeliumi katsotaan osaksi suomalaista kulttuuriperinnettä, eikä niiden sisällyttäminen koulun juhlaan edellytä lupien kyselemistä huoltajilta. Kaikilla lapsilla, niin kristityillä, muslimeilla kuin uskonnottomilla on oikeus tutustua kulttuurisiin juuriimme. Maahanmuuttajalasten integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan ei edistä heidän eristämisensä yhteiskuntaamme muovanneesta arvotraditiosta. Jos emme itse arvosta ja tunne omaa uskonperinnettämme, kuinka voimme olettaa tänne tulijoiden sitä kunnioittavan?
Moniarvoistuvassa yhteiskunnassa uskonnollinen lukutaito tulee yhä tärkeämmäksi. Oikeudesta oman uskonnon opetukseen tulee pitää kiinni.
Perusopetusasetukseen kirjattiin hiljattain tavoite kristillisten perinteiden tuntemisen ja ymmärtämisen edistämisestä opetuksessa. Tällä vahvistetaan arvokasvatuksen asemaa perusopetuksessa hallitusohjelman edellyttämällä tavalla.
Perusopetuslain mukaan koulukasvatuksen tavoitteena on ”tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen.” Arvot jäävät kuitenkin tyhjiksi sanoiksi, jos niitä ei kyetä määrittelemään. ”Jos Jumala on kuollut, silloin kaikki on sallittua.” Tällä lauseella kirjailija Dostojevski ilmaisi näkemyksensä siitä, miten oikean ja väärän erottaminen nousee ihmisen vastuuasemasta Luojansa edessä. Jos Jumalaa ei tunnusteta, ihminen itse jää oman moraalinsa mitaksi ja määrittäjäksi. Etiikasta tulee suhteellista ja tilannesidonnaista. Maailmankatsomuksellisesti määritellyt arvot antavat ajassamme kipeästi tarvittavia välineitä hahmottaa oikean ja väärän rajoja. Kristillinen usko ja siitä nouseva kulttuuriperintö on suomalaisen yhteiskunnan aarre, jota on tarpeetonta piilotella.
On tärkeää, että lyhytnäköisesti ei romuteta niitä kirkollisia työmuotoja, jotka toimivat hyvin. Yksi tällainen on vankiloissa tehtävä sielunhoitotyö.
Viime syksynä Rikosseuraamuslaitos jätti osana valtion tuottavuus- ja vaikuttavuusohjelmaa oikeusministeriölle ehdotuksen, että sen ylläpitämistä vankilapapeista luovuttaisiin ja vankilasielunhoito siirrettäisiin seurakuntien vastuulle. Ehdotus ei onneksi ole edennyt, mutta tulevaisuutta ajatellen keskusteluun on varauduttava.
Jokaisella on Suomessa perustuslaillinen oikeus uskonnon harjoittamiseen. Koska vanki ei voi osallistua vapaan yhteiskunnan seurakuntaelämään, valtionhallinto huolehtii oikeuden toteutumisesta järjestämällä vankilasielunhoitoa. Moni vanki on sielunhoidon kautta löytänyt elämälleen uuden suunnan ja päässyt eroon yhteiskunnalle kustannuksia tuottavasta rikoskierteestä.
Säästöpaineiden ohella ehdotusta perusteltiin sillä, että monikulttuurisessa yhteiskunnassa ei ole tasapuolista kaikkia kirkkoja ja uskontoja kohtaan, että sen palkkalistoilla on luterilaisia pappeja. Kuitenkin evankelisluterilaisen kirkon ohella myös vapaat kristilliset seurakunnat ja jopa islamilaisen yhteisön edustajat ovat ilmaisseet vankan tukensa nykyiselle järjestelmälle. Eri seurakuntien vankilalähetys ja -ystävätoiminta on usein aktiivisten vapaaehtoisten varassa ja yhteistyö vankilapappien kanssa on ollut ratkaisevaa työn onnistumisen kannalta.
Kirkko on myös uusien haasteiden edessä. Sisäasiainministeriön asettama työryhmä viimeistelee maallemme maahanmuuttoa koskevaa strategiaa, joka ulottuu vuoteen 2020. Strategialuonnoksessa uskonnolliset yhteisöt mainitaan tärkeinä maahanmuuttajien osallisuutta lisäävinä yhteisöinä. Erityisesti tämä kirjaus koskee kristillisiä kirkkoja, sillä maahanmuuttajista valtaosa on kristittyjä. Tänään juuri tähän aikaan on eduskunnan istunnossa lähetekeskustelussa kirkkolain muutos, joka mahdollistaa Suomessa asuvan kotikuntaa vailla olevan ulkomaalaisen liittymisen kirkkoon. Tämä on hieno askel eteenpäin.
Uskonnonvapaus on maassamme turvattu. Kirkon suhteet valtiovaltaan ovat toimivat ja kirkon toimintaa arvostetaan laajalti. Enemmistökirkon kovimmat haasteet nousevat kirkon itsensä sisältä. Kirkkolaissa määritelty Raamattuun, uskontunnustukseen ja tunnustuskirjoihin perustuva kristillinen usko kyseenalaistetaan yhä vahvemmin, myös kirkon sisältä. Kristinuskon ydinopetukset laista ja evankeliumista, synnistä ja sovituksesta leimaantuvat kirkkopoliittisesti epäkorrektiksi varsinkin kohdistuessaan aiheisiin, joissa on valtapoliittisia paineita. Siksi kannustan kirkkoamme pysymään lujasti omalla perustallaan, vaikka siihen kohdistuisi paineita sisältä ja ulkoa esimerkiksi avioliittokäsityksen muuttamiseksi. Sananlaskujen kirjassa rohkaistaan: ”Osta totuutta, älä myy!”. Totuudella on hintansa. Totuuden puhumisesta joutuu usein maksamaan. Sen sijaan ihmisellä on kiusaus myydä totuutta, hankkia jotakin etua itselle sillä, että taipuu suosittuun harhaan. Martti Lutherin sanat ovat edelleen ajankohtaiset hänen tiivistäessään aiheen ”Seuraus uskosta” sanoihin: ”Jos uskot, niin puhut. Jos puhut, niin sinun täytyy kärsiä. Sillä usko, tunnustus ja risti kuuluvat yhteen ja ovat oikean kristityn osa.”
Kirkon työntekijöistä yli puolet on sitä mieltä, että kirkon tulisi puhua rohkeammin Jumalasta (HK s 352). On paikallaan rohkaista kirkon työntekijöitä pitämään esillä kristillistä sanomaa silloin, kun siihen mahdollisuus tarjoutuu. Jos kirkon työntekijät eivät sitä tee, niin kuka sitten?
Seurakuntien rahoitustilanne on tiukentumisesta huolimatta vielä sellainen, että työntekijöitä on voitu palkata ja toimintaa on pystytty ylläpitämään. Taloudellinen niukkuus tarjoaa aina myös momentumin uudistukseen, jossa karsitaan vähemmän tärkeää tai jopa strategisen tavoitteen kannalta vahingollista ja keskitytään oleelliseen. Onnistuessaan uudistukset merkitsevät sekä hallintomenojen vähenemistä että henkilöstön voimavarojen kohdentamista entistä tehostetummin kirkon ydintehtävään: Jumalan sanan ja sakramenttien jakamiseen, kristillisen sanoman levittämiseen ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseen.
Ärade kyrkomötesdelegater!
I det här rummet sitter den grupp som bär ansvar för att vår kyrka förverkligar den uppgift som har anförtrotts den. Vår utmaning är att förnya kyrkans förvaltning så, att resurser kan riktas allt effektivare till kyrkans kärnuppgift: att sprida Guds ord och att förverkliga kärleken till nästan. Jag önskar er Guds välsignelse och vishet i de viktiga besluten under den här mötesveckan!
Herra Arkkipiispa, hyvät piispat ja kirkolliskokousedustajat!
Tässä huoneessa istuu se joukko, joka kantaa vastuun siitä, että kirkkomme toteuttaa sitä tehtävää, joka on sille uskottu. Vaikka olen tässä viitannut Suomen eduskuntaan ja kirkkolakiin, tiedämme kaikki, että kirkon varsinainen toimeksianto on tullut eduskuntaa korkeammalta taholta. Tässä syvemmässä ja vakavammassa mielessä kirkolla on tehtävä, jota mikään muu taho ei voi yhteiskunnassa täyttää: pitää esillä lain ja evankeliumin sanomaa, kertoa Jumalan tahdosta mutta ennen kaikkea syntien sovituksesta.
Presidentti Kyösti Kallio kehotti raskaalla hetkellä jouluna 1939 suomalaisia: ”Esi-isämme ovat vuosisatojen kuluessa, sekä ahdingoissa ja vainoissa että rauhan päivinä ammentaneet Raamatusta elämää, voimaa ja lohtua. Nykyhetkenä kansamme tarvitsee Jumalan Sanan uudestiluovaa voimaa. Omaksukaamme nöyrällä sydämen uskolla sen siunaukset. “Vanhurskaus kansan korottaa, mutta synti on kansakuntien häpeä”. Tuolloin valtion päämies katsoi tarpeelliseksi kantaa julkisesti huolta kansakunnan hengellisestä tilasta, kriisinkestävyydestä ja perusarvoista. Nyt tuo haaste on teillä herra arkkipiispa, hyvät piispat ja arvoisat kirkolliskokousedustajat, joiden joukkoon itsekin valtioneuvoston määräämänä lukeudun.
Hyvät kuulijat
Näillä ajatuksilla tuon valtioneuvoston tervehdyksen kirkolliskokoukselle ja toivotan
kaikille teille rohkeutta, viisautta ja Jumalan siunausta vaativassa tehtävässänne.