Kristillisdemokraatiten johdolla jätettiin 15.4.2010 hallitukselle välikysymys reuman hoidon sekä terveydenhuollon korkean tason turvaamisesta. Välikysymyksessä ovat mukana kaikki oppositiopuolueet.

VK 2/2010 vp – Päivi Räsänen /kd ym.

Reumapotilaiden hoidon sekä terveydenhuollon tason turvaaminen

Eduskunnalle

Reumasairaala on kehittynyt toiminnan käynnistymisvuodestaan 1951 lähtien reumatautien vaativan erikoissairaanhoidon, kuntoutuksen, koulutuksen ja tutkimuksen osaamiskeskukseksi. Sairaalan ansiosta suomalainen reuman hoidon taso on ollut maailman huippua. Reumasäätiön sairaala on saanut jo vuonna 2005 laatupalkintokilpailussa Recognised for Excellence in Europe -tunnustuksen toimintansa ja tulostensa erinomaisuudesta ensimmäisenä sairaalana Suomessa.

Erityisen tärkeä sairaala on ollut reumalasten hoidossa. Reumasairaala on myös tunnettu taitavasta reumaortopediasta vaikeissa taudin muodoissa. Onnistunut reumaleikkaus voi palauttaa potilaan täysin työkykyiseksi, kun taas puutteellisella ammattitaidolla tehty reumaleikkaus aiheuttaa työ- ja toimintakyvyttömyyttä, inhimillisiä kärsimyksiä ja suuria kuluja yhteiskunnalle.

Reuman sairaalan ajautuminen konkurssiin on kansallinen häpeä ja suuri menetys vaativaa erikoissairaanhoitoa ja kuntoutusta tarvitseville potilaille. Heinolan kannalta se merkitsee useiden satojen työpaikkojen menetystä jo entuudestaan korkean työttömyyden alueella.

Hallituksen päättämättömyyttä osoittaa se, ettei se tehnyt mitään konkurssin estämiseksi ja Reumasairaalan toiminnan jatkamiseksi. Ministeriössä oltiin tietoisia sairaalan vaikeuksista jo useita vuosia. Viime vaiheessa konkurssi olisi ollut vältettävissä kahden miljoonan euron lisärahoituksella. Sen avulla olisi saatu aikalisä, jonka avulla olisi voitu turvata hoidon piirissä olevien potilaiden kuntoutus ja hoito sekä miettiä pysyvämpiä ratkaisuja sairaalan osaamisen säilyttämiseksi. Vuoden 2010 aikana olisi tehty valtakunnallinen kokonaissuunnitelma, jossa olisi huomioitu reumapotilaiden vapaus valita hoitopaikkansa Suomessa sekä reumaortopedian keskittäminen muutamiin yliopistollisiin sairaaloihin sekä Reumasairaalaan. Nyt kuviteltiin, että asiat saadaan organisoiduiksi yön yli.

Jo useiden vuosien ajan sairaanhoitopiireillä on ollut talousvaikeuksia, jotka johtuvat suurelta osin leikkauksista kuntien valtionosuuksiin. Sairaanhoitopiirit ovat vähentäneet potilaiden lähettämistä Reumasairaalaan. Vain harvat potilaat ovat jaksaneet käydä kaikki valitusasteet läpi ja saaneet maksusitoumuksen Reumalle. Tätä voi kaikella syyllä pitää täysin epäinhimillisenä kohteluna ja potilaiden ”kyykyttämisenä”.

Reumasairaala on ollut myös johtava reumapotilaiden kuntoutuslaitos. Kela on vähentänyt reumapotilaiden kuntoutusta Reumasairaalassa. Kela on keskittänyt lapsipotilaiden kuntoutuksen Reumasairaalaan. Aikuispotilaiden osalta Kelaa sitovat kilpailutus- ja hankintalait. Tämän seurauksena Reumasairaala on menettänyt osan Kelan kuntoutuksesta muille hoitaville kuntoutusyksiköille.

Parasta kuntoutusta vakavasti sairaalle reumapotilaalle on reumaortopedinen leikkaus, joka mahdollistaa liikkumisen. Nyt Suomessa reumapotilaalle annettava kuntoutus erotetaan omiin laitoksiin kauaksi reumaortopedisiä leikkauksia tekevistä sairaaloista. Se, mikä oli jo keskitetty Reumasairaalaan, pirstaloidaan moniin yksiköihin.

Hallitus olisi voinut hyvissä ajoin asetuksin vahvemmin ohjeistaa vaativan hoidon keskittämistä Reumasairaalaan.

Hallituksen taholta on vakuutettu, että reumapotilaat kyetään jatkossa hoitamaan eri keskussairaaloissa. Sairaalan alasajo on kuitenkin ollut hallitsematonta. Konkurssipäätöksen jälkeen niin potilaat kuin lääkäritkin ovat olleet täysin epätietoisia siitä, kuka jatkossa hoitaa vaativan laitoskuntoutuksen, lääkehoidot tai sovitut leikkaukset. Varmasti osa Reumasairaalan osaajista siirtyykin sairaanhoitopiireihin hoitamaan reumapotilaita. Mutta osa huippuosaajista voi siirtyä myös yksityissairaaloihin, jolloin hoidon saaminen riippuu potilaan varallisuudesta. Hallitus ei anna arvoa vaativan terveydenhuollon osaamiskeskittymälle. Tämä on merkillistä, sillä erityistä osaamista vaativien hoitojen keskittäminen mainitaan sekä hallitusohjelmassa että hallituksen puolivälikatsauksessa.

Asia on keskeinen osa myös Paras-hanketta. Erityisen vaativassa hoidossa osaaminen on luonnollisesti sitä parempaa, mitä enemmän potilaita hoidetaan. Osaamiskeskuksessa hoidon korkea taso kehittyy moniammatillisen yhteistyön kautta ja siirtyy nuoremmille lääkäreille ja hoitajille huippuosaajien opastuksella. Jos hoito hajautetaan useampaan yksikköön, on hoidon tason lasku väistämätöntä. Vaikeaa reumaa sairastavien potilaiden leikkaukset ovat niin vaativia, että niiden keskittäminen olisi edelleen välttämätöntä.

Reumasairaalan toimintatapa on ollut potilaiden tarpeista lähtevä, heidät ja heidän perheensä kokonaisvaltaisesti huomioiva. Sen hoidoista on tehty kansainvälisesti arvostettua tutkimusta 60 vuoden ajan. Se on kouluttanut valtaosan Suomen reumaosaajista. Tällaisia osaamiskeskuksia pitäisi Suomessa olla myös muille sairausryhmille. Toimintamallina se olisi myös kansainvälisesti levitettävissä.

Reumasäätiön sairaalan häpeällinen lopettaminen koskettaa kipeästi reumapotilaita ja heidän omaisiaan. Tapauksella on kuitenkin laajempi terveyspoliittinen ennakkotapauksen luonne. Hallitus osoittaa saamattomuutta ja haluttomuutta turvata korkeatasoinen, kaikkien saatavilla oleva terveydenhoito.

Edellä olevan perusteella ja Suomen perustuslain 43 §:ään viitaten esitämme asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan välikysymyksen:

Mihin toimenpiteisiin hallitus aikoo ryhtyä, että Reumasairaalan monialainen korkeatasoinen erikoissairaanhoito ja kuntoutus voi jatkua,

miten erityisesti lapsipotilaiden osalta aiotaan varmistaa, että lapset ja nuoret saavat samasta keskitetystä paikasta niin erikoissairaanhoitoa kuin myös Kelan maksamaa lasten ja nuorten kuntouttavaa hoitoa eri puolilla valtakuntaa ja

miten hallitus aikoo turvata jatkossa terveydenhuollon korkean osaamisen myös muiden erityisen vaativaa hoitoa tarvitsevien potilaiden kohdalla?

Helsingissä 15 päivänä huhtikuuta 2010

Päivi Räsänen /kd
Sari Palm /kd
Leena Rauhala /kd
Tarja Tallqvist /kd
Kari Kärkkäinen /kd
Toimi Kankaanniemi /kd
Bjarne Kallis /kd
Raimo Vistbacka /ps
Pentti Oinonen /ps
Pirkko Ruohonen-Lerner /ps
Pietari Jääskeläinen /ps
Pertti Virtanen /ps
Antti Vuolanne /sd
Saara Karhu /sd
Tuula Väätäinen /sd
Anneli Kiljunen /sd
Sirpa Paatero /sd
Miapetra Kumpula-Natri /sd
Päivi Lipponen /sd
Valto Koski /sd
Raimo Piirainen /sd
Susanna Huovinen /sd
Johannes Koskinen /sd
Reijo Kallio /sd
Satu Taiveaho /sd
Matti Saarinen /sd
Pia Viitanen /sd
Jacob Söderman /sd
Lauri Kähkönen /sd
Jouko Skinnari /sd
Reijo Laitinen /sd
Pauliina Viitamies /sd
Johanna Ojala-Niemelä /sd
Kari Rajamäki /sd
Rakel Hiltunen /sd
Eero Heinäluoma /sd
Jukka Gustafsson /sd
Ilkka Kantola /sd
Tuula Peltonen /sd
Krista Kiuru /sd
Katja Taimela /sd
Matti Ahde /sd
Annika Lapintie /vas
Merja Kyllönen /vas
Erkki Virtanen /vas
Martti Korhonen /vas
Veijo Puhjo /vas
Matti Kangas /vas
Mikko Kuoppa /vas
Unto Valpas /vas
Minna Sirnö /vas
Pentti Tiusanen /vas
Kari Uotila /vas
Markus Mustajärvi /vas
Matti Kauppila /vas
Esko-Juhani Tennilä /vas

Syyttäjien työt uhkaavat ruuhkautua Suomessa. Syyttäjien määrää ollaan tuottavuusohjelman nimissä vähentämässä ensi vuonna alle kolmensadan. Syyttäjä on valtion viranomainen, jonka tehtävänä on huolehtia siitä, että rikoksesta seuraa lain tarkoittama seuraamus. Juttujen syyteharkinta-ajat saattavat venyä, sillä syyttäjien määrä vähenee, vaikka juttumäärä näyttää kasvavan. Syyttäjien jaksaminen onkin ollut jo pitkään koetuksella – esimerkiksi Keski-Suomessa juttuja on jonossa yhden syyttäjän kolmen vuoden työpanoksen verran.

Syyttäjälaitoksen henkilöstömäärä on jo alun alkaen mitoitettu hyvin tiukaksi verrattuna esimerkiksi Ruotsiin tai käräjäoikeuksien henkilöstömäärään. Tällä hetkellä syyttäjiä on maassamme reilut 300, kun Ruotsissa vastaava luku on 1 000.

Erityisen huolissani olen oikeusturvan toteutumisesta. Ei ole oikeuslaitoksen eikä sen asiakkaiden etu, että syyttäjille kasaantuu liikaa töitä. Oikeusjuttujen käsittelyn venyminen on suomalaisen oikeuslaitoksen häpeätahra. Suomelle on tullut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta (EIT) viimeisten 15 vuoden aikana enemmän langettavia päätöksiä kuin muille Pohjoismaille yhteensä. Maamme oikeusvaltion maine karisee sitä mukaa kuin EIT postittaa tänne langettavia tuomioitaan.

Eduskunta on päättänyt maksaa korvauksia pitkittyneistä käsittelyajoista. Huomattavasti järkevämpää olisi maksaa tekijöille kuin juttujen makaamisesta pinoissa – tuottavuus ei tällä tavalla lisäänny.

Perus- ja ihmisoikeuksia usein pidetään asioina, jotka kuulostavat hyvältä eivätkä maksa mitään. Oikeudenmukaisuus ei kuitenkaan toteudu ilmaiseksi. Siihen kannattaa investoida.

 

Julkaistu kolumnina KD-lehdessä.

Puolueen puheenjohtaja, kansanedustaja Päivi Räsänen (kd)

Kristillisdemokraattisen eduskuntaryhmän ryhmäpuhe

Valtionneuvoston selonteko valtiontaloudenkehyksistä vuosille 2011-2014

 

Arvoisa puhemies!

Hallituksen kehysselonteossa kuvataan valtiontalouden toimintaympäristöä, jonka puitteissa seuraava hallitus joutuu ohjelmaansa laatimaan. Valtionvelkamäärä yli kaksinkertaistuu vuoden 2008 54 miljardista vuoden 2014 110 miljardiin euroon. Pelkkiin valtion velan korkoihin menee vuonna 2014 3,7 miljardia euroa. Velan bruttokansantuote-osuus nousee 29 %:sta 50 %:iin. Samaan aikaa huoltosuhteen heikkeneminen jarruttaa talouden elpymistä.

Suomen tilanne ei kuitenkaan ole erityisen huolestuttava muihin EU-maihin verrattuna, joista osa on päästänyt velkansa ylittämään 100 prosentin rajan bkt:sta. Muiden EU-maiden raskas velkataakka ei helpota Suomen tilannetta, päinvastoin vaarana on, että joudumme tavalla tai toisella kantamaan vastuuta taloutensa kuralle päästäneiden maiden tilanteesta.

Hallituksen antama kehysselonteko on kuitenkin käytännössä nollapaperi, sillä siitä puuttuvat tyystin ne toimet, joilla taloutta aiotaan tasapainottaa. Selonteossa todetaan niukkasanaisesti, että hallitus laatii suunnitelman julkisen talouden vakauttamiseksi ja kestävyysvajeen umpeen kuromiseksi saatuaan käyttöönsä kolmikantaisesti tehtävän valmistelun tulokset budjettiriiheen mennessä. Epäilen, että hallituspuolueiden aikeet eivät selkiydy ennen eduskuntavaaleja, vaan jäävät seuraavan hallituksen huoleksi. Vaalien vuoksi ei ikäviä päätöksiä saa siirtää.

Tässä tilanteessa olisi mielestäni viisasta, että pääministeri kokoaisi kaikkien eduskuntapuolueiden johtajat neuvotteluun, jossa voitaisiin sopia suurista yhteisistä linjauksista, joiden avulla voidaan talous tasapainottaa ja turvata hyvinvointi myös tuleville sukupolville huomioiden myös huoltosuhteen heikkenemisen. Ne vakauttamistoimet, joita nyt tarvitaan, ulottuvat yli tulevankin vaalikauden ja siksi poliittista vastuuta tulee kantaa laajalla yhteisrintamalla.

Nyt tarvitaan suunnitelmaa, jolla sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla hillitään julkisen talouden menokasvua ja lisätään verotuloja sekä pidennetään työuria. Oli suuri takaisku, ettei Rantalan työryhmässä päästy odotettuihin tuloksiin, joilla olisi pystytty löytämään pitävät keinot työurien pidentämiseksi.

Hallitus on viivästellyt valtiontaloutta tasapainottavan verouudistuksen toteuttamisessa. Verotuksessa tulisi noudattaa sitä periaatetta, että verotetaan raskaasti sellaisia toimintoja, jotka ovat haitallisia yhteiskunnalle, mutta kevyesti sitä, mikä on ihmiselle hyödyllistä ja tarpeellista. Kokonaisveroasteen maltillista korottamista ei pidä liikaa pelätä, kunhan veronkorotukset kohdennetaan niin, että suomalaista työtä ja yrittäjyyttä kannustetaan. Ihailtu Pohjoismainen hyvinvointimalli sisältää melko korkean veroasteen, jonka avulla tuotetaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja samalla on mahdollista pitää yllä myös korkeaa työllisyysastetta. Tanskassa ja Ruotsissa kokonaisveroasteet ovat yli 49 %, kun Suomessa se on tänä vuonna 42,4. Muiden pohjoismaiden työllisyysasteet ovat kuitenkin perinteisesti selvästi korkeammat kuin Suomessa, Tanskassa työllisyysaste on edelleen liki 80 %, kun Suomessa se on 66,4 %. Ei siis ainakaan suoraan voi vetää sitä johtopäätöstä, että mitä korkeampi veroaste, sitä alhaisempi työllisyys.

Kristillisdemokraattinen eduskuntaryhmä kiirehtii hallitusta ottamaan käyttöön haittaveroja, joiden avulla voidaan sekä lisätä verotuloja että saada kansanterveys- ja taloushyötyjä yhteiskunnalle. Hallitus linjasi ottavansa käyttöön makeisveron tämän vuoden kesällä, mutta hanke on nyt lykkääntynyt. Kannustamme hallitusta tiukentamaan alkoholi- ja tupakkaveroa, samoin ottamaan käyttöön rasvaveron ja tarttumaan myös esityksiimme eräiden pääomaliikkeiden tuntuvammasta verottamisesta. Vaihtoehtobudjetissa esitimme pörssissä noteerattujen osakkeiden myyntiin kohdistettavan 0,1 prosentin suuruisen veron käyttöönottoa sekä lyhytaikaiseen omistukseen perustuneiden myyntivoittojen verotuksen kiristämistä. Pelkästään viimeksi mainituilla esityksillä saataisiin verotuloja lisää n. 250 miljoonaa euroa vuodessa.

Elinkeinoelämän edellytysten vahvistaminen on nyt Suomen kohtalonkysymys. Kylmässä pohjoisessa maassa on erityisen tärkeää että saamme investointikohteita pohtivalle teollisuudelle myönteisen viestin siitä, että teollisuuden energiatarpeet turvataan tulevaisuudessa kohtuuhintaan. Valtiovallan tulee vahvistaa teollisuuden menestymisen edellytyksiä ja varmistaa siten Suomen elpymisen kannalta elintärkeitä vientituloja. Teollisuuden energiaveron tulee olla sellaisella tasolla, että Suomi pysyy mukana kilpailussa yritysten sijoittumisesta.

Hallitus on nostanut kädet ylös sen tavoitteen edessä, että tuotanto säilyisi mahdollisimman pitkälle Suomessa. Selonteossa ennustetaan, että ”tuotannon siirtyminen lähemmäs vientimarkkinoita ja halvemman tuotannon maihin” osaltaan hidastaa tuotannon kasvua vuosikymmenen puoliväliä lähestyttäessä. Korkean osaamisen maassa olisi kuitenkin mahdollisuuksia muuttaa suuntaa. Laman aikaisen viennin romahduksen syvyyttä selittää osin se, että Suomen vienti on rakentunut kapealle pohjalle. Vientiteollisuuden vahvistamiseksi tarvitaan uutta suuntaa vihreän teknologian sekä palvelujen saralta. Suomi on vuosia niittänyt mainetta terveys- ja koulupalvelujen laadulla sekä toisaalta tietoteknologian edelläkävijänä. Nämä tulee nyt osata yhdistää palveluviennin kehittämiseksi.

Samalla on huolehdittava tärkeimmistä tuotannontekijöistä: ihmisistä. Edellisen laman jälkeen tehtiin raskaita virheitä, kun leikkaukset kohdistettiin kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin väestöryhmiin. Ansiosidonnaiseen sosiaaliturvaan ei puututtu, mutta vähimmäisturvaa leikattiin. Räikeänä esimerkkinä oli sairauspäivärahasta haetut säästöt. Tulottomien ja pienituloisten sairauspäiväraha poistettiin sateenkaarihallituksen toimesta, ja hanketta puolustettiin sillä perusteella, että jos henkilöllä ei ole terveenä tuloja, hän ei tuloja tarvitse sairaanakaan. Tälle linjalle ei saa palata. Menojen tasapainottamisessa tarvitaan nyt parempaa yhteisvastuuta ja heikoista huolehtimista.

Kuntaliiton arvion mukaan suomalaiset pääsisivät vuonna 2030 eläkkeelle vasta reilusti yli 70-vuotiaina, jos eläkkeellä ja työelämässä olevien huoltosuhde haluttaisiin pitää nykyisellään. Tilanne ei korjaannu pelkästään maahanmuuttoa lisäämällä ja työuria pidentämällä, vaan tarvittaisiin myös syntyvyyden lisäämistä.

Perhe- ja väestöpolitiikan kannalta on ongelmallista, että politiikkaa tehdään lyhytjänteisesti neljän vuoden, vaalikauden mittaisissa pätkissä. Ensi vuonna syntyvät lapset antavat työpanoksensa yhteiskunnalle vasta reilun 20 vuoden kuluttua.

Suhdannepoliittisesti erityisen ristiriitaista on ollut se, että tuottavuusohjelman nimissä julkisen sektorin työpaikkoja on vähennetty. Kuntatalouden kuristaminen on vauhdittanut työttömyyskehitystä ja lisäksi heikentänyt laman aikana kipeästi tarvittavia hyvinvointipalveluja.

Mielenterveys- ja päihdeongelmat syövät enenevästi suomalaisten työkykyä samaan aikaan, kun työikäisen väestön pitäisi olla yhä työkykyisempää. Vuodesta 2000 vuoteen 2007 mielenterveyden häiriöiden takia eläkkeelle jääneiden alle 30-vuotiaiden määrä enemmän kuin kaksinkertaistui. Koko maassa lastensuojelun asiakasmäärät samoin kuin alaikäisten potilaiden määrä psykiatrisessa sairaalahoidossa ovat kaksinkertaistuneet kymmenen vuoden aikana.

Lasten ja nuorten mielenterveysongelmia ehkäiseviä palveluja ei ole puheista ja lupauksista huolimatta ryhdytty toivotulla tavalla kehittämään. Jokelan ja Kauhajoen tragedioiden jälkeen kyseltiin, tarvittiinko näin raju tapahtuma, jotta päättäjät heräisivät. Tosiasia on, että paljosta puheesta huolimatta hallitus ei ole vieläkään herännyt.

Erityinen painopiste tulee asettaa ennaltaehkäiseviin ja varhaisen puuttumisen peruspalveluihin. Toki tarvitsemme raskasta psykiatriaa ja lastensuojelua, mutta jos peruspalvelujen muodostama pohja vuotaa, suuret paineet kasaantuvat kalliisiin korjaaviin hoitoihin. Jos kouluterveydenhuolto, matalan kynnyksen mielenterveyspalvelut, ennaltaehkäisevät kotipalvelut ja neuvolat toimivat ja kouluryhmät ovat riittävän pienet, tarve kalliimmilla erityispalveluille vähenee.

Arvoisa puhemies!

Tarkasteltava kehyskausi on haasteellinen. Suomi on selviytynyt vaikeammistakin ajoista ahkeruudella, työllä ja yhteisvastuulla. Samat arvot kantavat tämänkin ajan yli.

TIEDOTE

julkaisuvapaa 10.4.2010 klo 13.00

Puolueen puheenjohtaja, kansanedustaja Päivi Räsänen (kd) Hämeen Kristillisdemokraattien piirin kevätkokouksessa Riihimäellä klo 13:

SEURAAVAAN HALLITUKSEEN PERHEMINISTERI

Kristillisdemokraatit ehdottavat, että vaalien jälkeiseen hallitukseen nimetään perheministeri, joka vastaa kokonaisvaltaisesti perhepolitiikan kysymyksistä. Hallituksen ministeritehtävät nimetään sillä perusteella, mitä tehtäviä yhteiskunnassa pidetään tärkeinä. On aika nostaa perhe hyvinvoinnin tuottajana politiikan keskiöön. Suomen tulevaisuus rakennetaan perheissä ja kodeissa. Perheet tarvitsevat hoiva- ja kasvatustehtävässään tukea. Erityisen tuen tarpeessa ovat yksinhuoltajat.

Perhe- ja väestöpolitiikan kannalta on ongelmallista, että politiikkaa tehdään lyhytjänteisesti neljän vuoden, vaalikauden mittaisissa pätkissä. Ensi vuonna syntyvät lapset antavat työpanoksensa yhteiskunnalle vasta reilun 20 vuoden kuluttua. Poukkoileva väestöpolitiikka on osittain syynä valtiontalouden kestävyyttä uhkaavaan ongelmaan, huoltosuhteen heikkenemiseen. Suomalaiset haaveilevat suuremmista perheistä kuin he todellisuudessa tulevat saamaan. Syyksi lasten hankinnan viivästymiselle on tutkimuksessa ilmoitettu yhteiskunnan heikko tuki lapsiperheille ja toisaalta työn ja perheen yhteensovittamisen vaikeudet.

Pätkätöiden ja työttömyyden aiheuttama epävarmuus tulevaisuudesta sekä toisaalta työn ylikuormitus ja uupumus verottavat pienten lasten vanhempien voimavaroja vanhemmuuteen. Lastensuojelun asiakasmäärät ovat kaksinkertaistuneet kymmenen vuoden aikana, erityinen kasvu on tapahtunut murrosikäisten kohdalla. Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä on noussut jo yli 16 000:een. Alaikäisten potilaiden määrä psykiatrisessa sairaalahoidossa on kaksinkertaistunut 10 vuoden sisällä.

Mikään viranomais- tai palvelujärjestelmä ei voi korvata perhettä kasvattajana ja hyvinvoinnin tuottajana. Kun perhe voi huonosti, lisääntyvät myös sosiaali- ja terveydenhuollon välttämättömät menot. Siksi tarvitaan erityistä panostusta ennaltaehkäiseviin ja varhaisen puuttumisen palveluihin sekä lastensuojelua edistävään lainsäädäntöön.

TIEDOTE
julkaisuvapaa 9.4.2010 klo 17.30
Puolueen puheenjohtaja, kansanedustaja Päivi Räsänen (kd) poliittisessa katsauksessa Uudenmaan piirin kevätkokouksessa Kauniaisissa:

Hoitovapaata murrosikäisen lapsen vanhemmalle

Perhevapaajärjestelmissä on jäänyt täysin huomiotta kasvatuksellisesti vaikea murrosikä. Tässä vaiheessa valvonnan ja läsnäolon tarve kasvaa, mutta vanhemmat ovat tiukasti kiinni omassa työelämässä. Joustojen puute on hankala etenkin yksinhuoltajille.

Alaikäisten potilaiden määrä psykiatrisessa sairaalahoidossa on kaksinkertaistunut 10 vuoden sisällä. Suurin lisäys tapahtui nuorten 13-17-vuotiaiden tyttöjen kohdalla, jossa kasvu oli lähes kolminkertainen. Koko maassa lastensuojelun asiakasmäärät ovat kaksinkertaistuneet kymmenen vuoden aikana, ja erityinen kasvu on tapahtunut juuri murrosikäisten kohdalla.

Ehdotan harkittavaksi sitä, että osittaista hoitovapaata ja hoitorahaa voisi saada myös murrosikäisen lapsen vanhempi silloin kun erityistä kasvatuksellista tarvetta ilmenee. Tällä hetkellä tämä mahdollisuus koskee vain alle 3-vuotiaiden lasten sekä koulunsa aloittaneiden ensi- ja toisluokkalaisten vanhempia.

Kouluterveydenhuolto on saatettava suositusten edellyttämälle tasolle. Mielenterveyspalveluiden hoitotakuu on pikaisesti uudistettava ja siihen tulee sisällyttää oikeus hakea välitöntä apua matalan kynnyksen hoitopaikoista ilman byrokratiaa.

Ennaltaehkäiseviin ja varhaisen puuttumisen toimiin panostaminen on kannattavaa, sillä raskas lastenpsykiatria ja kodin ulkopuolelle sijoittaminen tulevat kalliiksi. Esimerkiksi hoito perhekodissa tai laitoksessa maksaa noin 150-250 euroa vuorokaudessa ja vaativassa erityishoidossa maksu on jopa kolminkertainen.

LAKIALOITE

Rikoslain 20 luvun 6 § ja 7 §:n muuttamisesta

Eduskunnalle

ALOITTEEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Aloitteessa esitetään muutettavaksi rikoslain (RL; 39/1889) 20 luvun 6 § 1 momentin ja 7 § 1 momentin lapsen seksuaalista ja lapsen törkeää seksuaalista hyväksikäyttöä koskevat rangaistussäännökset. Lakialoitteessa esitetään rangaistusten koventamista siten, että lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä säädettäisiin minimirangaistus yksi vuosi vankeutta ja lapsen törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä annettava minimirangaistus olisi kaksi vuotta vankeutta, jolloin rangaistus olisi aina ehdoton. Aloitteen tavoitteena on koventaa lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomittujen rangaistuksia vastaamaan nykyistä paremmin yleistä oikeustajua.

PERUSTELUT

Seksuaalirikoksia koskevat rangaistussäännökset ovat rikoslain 20. luvussa. Laissa säädetyt rangaistukset ovat perusmuotoiseen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön (RL 20:6) osalta enintään neljä vuotta vankeutta ja törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä (RL 20:7) vähintään yksi, enintään kymmenen vuotta vankeutta. Jos rikoksia on useita, on enimmäisrangaistus 7 tai 13 vuotta vankeutta.

Lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitaan henkilö, joka on sukupuoliyhteydessä kuuttatoista vuotta nuoremman lapsen kanssa, koskettelemalla tai muulla tavoin tekee kuuttatoista vuotta nuoremmalle lapselle seksuaalisen teon, joka on omiaan vahingoittamaan hänen kehitystään, tai saa lapsen ryhtymään häntä vahingoittavaan seksuaaliseen tekoon. Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on kyseessä, jos kohteena on lapsi, jolle rikos lapsen iän tai kehitystason vuoksi on omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa, rikos tehdään erityisen nöyryyttävällä tavalla tai rikos on omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa lapselle hänen tekijää kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen tai muuten tekijästä erityisen riippuvaisen asemansa vuoksi, ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Valtion velvollisuus suojella lapsia seksuaaliselta hyväksikäytöltä perustuu muun muassa ihmisoikeussopimuksiin. YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen (1989, SopS 59–60/1991) 34 artiklan mukaan sopimusvaltiot sitoutuvat suojelemaan lasta kaikilta seksuaalisen riiston ja hyväksikäytön muodoilta.

Poliisin tietoon tulee vuosittain yhä enemmän hyväksikäyttörikoksia. Optulan mukaan vuosittain ilmoitettujen rikosten määrä on 2000-luvun aikana kaksinkertaistunut, vuodesta 1980 lähtien viisinkertaistunut. Myös tuomioistuimissa vuosittain käsiteltyjen lapsen seksuaalisten hyväksikäyttöjen lukumäärä on kasvanut voimakkaasti koko 2000-luvun ajan. Muutoksen taustalla on viranomaiskontrollin tehostuminen ja kiinnijäämisriskin kasvu.

Moni hyväksikäyttötapaus jää edelleen piiloon niin tilastoista kuin viranomaisiltakin. Lapseen kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta suuri osa tapahtuu joko perheen sisällä tai lapsen välittömässä lähipiirissä. Tekijä on usein lapselle tuttu ja läheinen aikuinen, jonka on helppo ristiriitaisessa tilanteessa manipuloida uhri vaikenemaan. Hyväksikäytön täydellinen torjuminen ja sulkeminen pois mielestä ovat lapselle luontaisia tapoja suhtautua asiaan, jota hän ei kykene ymmärtämään. Hyväksikäytön uhri tuntee syyllisyyttä tapahtuneesta, ja myös tämä vaikeuttaa asiasta kertomista.

Seksuaalinen hyväksikäyttö, etenkin luottamus- ja riippuvuussuhteessa, on lapselle erittäin vahingoittavaa. Lääkäriseura Duodecimin julkaiseman Käypä hoito -suosituksen (Solantaus ym. 2006) Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyn tutkiminen mukaan seksuaalinen hyväksikäyttö aiheuttaa lapsille useita erilaisia fyysisiä ja psyykkisiä oireita. Fyysisiä oireita ovat mm. vammat sukupuolielimiin, peräaukon seutuun, suuhun ja reisien sisäpinnalle sekä eri puolille kehoa kiinni pitämisen aiheuttamana, sukupuoli- ja virtsaelinten tulehdusoireet, virtsaamiseen ja suolen toimintaan liittyvät psykosomaattiset oireet, ja raskaus.

Hyväksikäytöstä seuraavia psyykkisiä oireita ovat mm. kiintymyssuhde- ja muut ihmissuhdeongelmat, tunne-elämän ongelmat ja häiriöt, kuten ahdistus, pelot ja painajaiset, masennus sekä itsetuhoisuus, käyttäytymisen ongelmat ja häiriöt kuten seksualisoitunut käyttäytyminen, hyperaktiivisuus, uhmakkuus ja aggressiivisuus, käytöshäiriöt, epäsosiaalinen käyttäytyminen, uudelleen uhrittuminen ja promiskuiteetti sekä päihteiden käyttö, somaattiset oireet, kuten unihäiriöt, kastelu ja tuhriminen, syömishäiriöt sekä vatsakivut, kognitiiviset ongelmat, kuten keskittymisen puute ja kouluongelmat, posttraumaattinen stressireaktio (PTSD) ja dissosiatiiviset oireet. Pahimmillaan seksuaalinen hyväksikäyttö traumatisoi lapsen loppuiäksi.

Valtakunnansyyttäjänvirasto ja useat muut oikeusoppineet pitävät lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä annettavia rangaistuksia liian lievinä. Rikoslain rangaistusasteikko mahdollistaa ankaratkin rangaistukset, mutta käytännössä niitä ei anneta. Rikoksentekijä voi selvitä jopa vain sakoilla. Ehdollinen on selvästi yleisin rangaistus, ja se johtaa vankilaan vain hyvin harvoin. 2000-luvulla tuomittujen rangaistusten keskipituus on pysynyt ennallaan. Ehdottoman vankeuden keskipituus on 2–2,5 vuotta ja ehdollisen vankeuden 6–8 kuukautta. Optulan mukaan sillä, mikä tuomioistuin asian käsittelee, ei ole juuri vaikutusta rangaistuksen ankaruuteen. Rangaistuskäytäntö on kuitenkin rikosten tekotapaan ja -olosuhteisiin sekä muihin relevantteihin mittaamisperusteisiin nähden sisäisesti epäyhtenäistä koko maassa. Tuomareiden varovaisuus ja epävarmuus johtavat helposti pieniin rangaistuksiin.

Myös yleinen oikeustaju puoltaa ankarampia rangaistuksia. Tuomittu rangaistus on viesti kansalaisille rikoksen vakavuudesta ja tekijän syyllisyydestä. Tällä viestillä on tärkeä merkitys mm. uhrin toipumisessa. Usein uhri kokee itse olevansa syyllinen ja vastuussa tapahtumista. Monet pedofilian uhrit ovat kertoneet siitä, miten tärkeä oikeudenmukainen tuomio on toipumisen kannalta. Liian lyhyillä rangaistuksilla horjutetaan uhrin luottamusta ja mitätöidään trauman syy. Lievät rangaistukset ovat myös omiaan madaltamaan rikoksentekokynnystä vaarantaen uusien lasten turvallisuuden. Lapsen elämän tärveleminen ei ole kevyt asia.

Edellä olevan perusteella ehdotan,

että eduskunta hyväksyy seuraavan lakiehdotuksen:

Laki

rikoslain 20 luvun 6 § ja 7 §:n muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan 19 päivänä joulukuuta 1889 annetun rikoslain (39/1889) 20 luvun 6 §:n 1 momentti, sellaisena kuin se on laissa 563/1998, ja

muutetaan 20 luvun 7 §:n 1 momentti sellaisena kuin se on laissa 563/1998 seuraavasti:

 

6 §

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö

Joka

1) on sukupuoliyhteydessä kuuttatoista vuotta nuoremman lapsen kanssa,

2) koskettelemalla tai muulla tavoin tekee kuuttatoista vuotta nuoremmalle lapselle seksuaalisen teon, joka on omiaan vahingoittamaan hänen kehitystään, tai

3) saa hänet ryhtymään 2 kohdassa tarkoitettuun tekoon,

on tuomittava lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.

——————————————-

7 §

Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö

Jos lapsen seksuaalisessa hyväksikäytössä

1) kohteena on lapsi, jolle rikos lapsen iän tai kehitystason vuoksi on omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa,

2) rikos tehdään erityisen nöyryyttävällä tavalla tai

3) rikos on omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa lapselle hänen tekijää kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen tai muuten tekijästä erityisen riippuvaisen asemansa vuoksi

ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

————————————————————–

________________________________________

Tämä laki tulee voimaan * päivänä *kuuta 20**.

__________________________________________

Helsingissä 6 päivänä huhtikuuta 2010

Päivi Räsänen /kd

TIEDOTE

6.4.2010

Kansanedustaja, puolueen puheenjohtaja Päivi Räsänen (kd):

LAPSEN RAISKAUKSESTA EI PIDÄ SELVITÄ SAKOILLA TAI EHDOLLISELLA

Puolueen puheenjohtaja, kansanedustaja Päivi Räsänen (kd) on jättänyt tänään lakialoitteen, jossa ehdotetaan lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistusten tiukentamista.

Valtakunnansyyttäjänvirasto ja useat muut oikeusoppineet pitävät lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä annettavia rangaistuksia liian lievinä. Rikoslain rangaistusasteikko mahdollistaa ankaratkin rangaistukset, mutta käytännössä niitä ei anneta. Rikoksentekijä voi selvitä jopa vain sakoilla. Ehdollinen on selvästi yleisin rangaistus, ja se johtaa vankilaan vain hyvin harvoin. 2000-luvulla tuomittujen rangaistusten keskipituus on pysynyt ennallaan. Ehdottoman vankeuden keskipituus on 2–2,5 vuotta ja ehdollisen vankeuden 6–8 kuukautta.

Myös yleinen oikeustaju puoltaa ankarampia rangaistuksia. Tuomittu rangaistus on viesti kansalaisille rikoksen vakavuudesta ja tekijän syyllisyydestä. Tällä viestillä on tärkeä merkitys mm. uhrin toipumisessa. Usein uhri kokee itse olevansa syyllinen ja vastuussa tapahtumista. Monet pedofilian uhrit ovat kertoneet siitä, miten tärkeä oikeudenmukainen tuomio on toipumisen kannalta.

Lakialoitteessa esitetään rangaistusten koventamista siten, että lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä säädettäisiin minimirangaistus yksi vuosi vankeutta ja lapsen törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä annettava minimirangaistus olisi kaksi vuotta vankeutta.

Perhekampanjamme on tuonut tavattoman paljon myönteistä palautetta. Viestintäpäällikkö Asmo Maanselän ideoimassa kampanjassa tuodaan retrohenkisen -50-luvulle sijoittuvan kuvaston ajatus perheihanteiden ja todellisuuden välisestä ristiriidasta. Kuvassa nuori kihlapari vasta suunnittelee perhettä. Unelma perheestä ja rakkauden täyttämästä läheisverkostosta on vahva. Tutkimustenkin mukaan suomalaiset pitävät tärkeimpänä onnellisuuden rakennuspuuna perhe-elämää ja sen ihmissuhteita, ennen muuta rakastetuksi tulemisen kokemusta. Todellisuus kuitenkin näyttäytyy usein toisenlaisena: perheissä on monenlaista pahoinvointia. Pikkulapsiperheillä on uupumusta, työpaineita, toisilla taas lapsettomuutta, perhesuhteiden hajoamisia, päihde- ja mielenterveysongelmia ja vastentahtoista yksinelämistä.  Tämän hetken kipeä kysymys monessa perheessä, varsinkin nuorilla on maalattu graffitiksi kampanjakuvaan: ”Mistä töitä?”

Kampanjaan liittyvässä perhepoliittisessa ohjelmassamme haluamme osoittaa tukea niille perheille, jotka ovat kipeimmin tuen tarpeessa. Erityinen painopiste tulee asettaa yksinhuoltajien perheisiin, joissa esiintyy kaikista perhemuodoista eniten köyhyyttä ja joissa isä tai äiti joutuu yksin kantamaan kasvatuksellisen vastuun.

Perhearvot herättävät tunteita. Syrjiikö kampanja yksin eläviä tai eronneita? Tämä kysymys herätettiin perhepoliittisessa seminaarissamme. Jokainen ihminen syntyy johonkin perheeseen. Hyvä perhe- ja lapsipolitiikka on jokaisen suomalaisen etu, myös lapsettomien ja yksin elävien. Mitä tasapainoisempia ja terveempiä aikuisia lapsistamme kasvaa, sitä paremmin he aikanaan pystyvät kantamaan vastuun ikääntyvästä väestöstämme.

 

Julkaistu kolumnina KD-lehdessä.

Kristillisdemokraatit avasivat perhekampanjansa 27.3.2010 teemalla Perustetaan perhe – Mistä töitä? Seminaarin yhteydessä julkistettiin puolueen uusi perhepoliittinen ohjelma 2010.

 

Puolueen puheenjohtaja (kd), kansanedustaja Päivi Räsäsen puhe kd:n perhepoliittisessa seminaarissa Helsingissä 27.3.2010.

 

Perhe on ihmisen tärkein läheisverkosto, ja sen tehtävä on tuottaa hyvinvointia, läheisyyttä ja rakkautta kaikille jäsenilleen eri elämänvaiheissa. EVA:n kansallisessa arvo- ja asennetutkimuksessa käy ilmi, että 83 % suomalaisista pitää erittäin tärkeänä onnellisuuden rakennuspuuna perhe-elämää ja sen ihmissuhteita, ennen muuta rakastetuksi tulemisen kokemusta. Vain 4 % suomalaisista antaa saman painoarvon sellaisille tavoitteille, joista politiikassa yleensä puhutaan: korkea elintaso, varakkuus, hyvät tulot. Kristillisdemokraateille perhepolitiikka ei ole vain yksi kevyt politiikan reuna-alue, vaan syvästi ideologinen sydämen asia. Tukemalla perheitä ja lapsia rakennamme samalla vahvaa ja menestyvää tulevaisuuden yhteiskuntaa.

Julkistamme tänään puolueemme perhepoliittisen kampanjan ja eduskuntaryhmän hyväksymän perhepoliittisen ohjelman. Viestintäpäällikkö Asmo Maanselän ideoimassa kampanjassa tuodaan retrohenkisen -50-luvulle sijoittuvan kuvaston ajatus perheihanteiden ja todellisuuden välisestä ristiriidasta. Tämän hetken kipeä kysymys monessa perheessä, varsinkin nuorilla on maalattu graffitiksi kuvaan: ”Mistä töitä?”

Perhepoliittisessa ohjelmassa haluamme osoittaa tukea niille perheille, jotka ovat kipeimmin tuen tarpeessa. Erityinen painopiste tulee asettaa yksinhuoltajien perheisiin, joissa esiintyy kaikista perhemuodoista eniten köyhyyttä ja joissa isä tai äiti joutuu yksin kantamaan kasvatuksellisen vastuun.

Suomen tulevaisuus rakennetaan perheissä. Hyvä perhepolitiikka tulee nähdä keinoksi kilpailukykyisen Suomen rakentamisessa. Työvoiman saatavuuden vähentyessä on etulyöntiasema sellaisilla työnantajilla, jotka joustavat perheiden tarpeiden mukaan esimerkiksi työaikojen ja vapaiden järjestelyn osalta. Uskon, että tavallisen palkansaajan kannalta tärkeimpiä tavoitteita ei mitata euroissa, senteissä tai prosenteissa, vaan perheen parissa vietetyssä ajassa ja terveydessä, turvallisuudessa ja työn mielekkyydessä.

Kuntaliitto julkisti tällä viikolla arvion, jonka mukaan suomalaiset pääsisivät vuonna 2030 eläkkeelle vasta reilusti yli 70-vuotiaina, jos eläkkeellä ja työelämässä olevien huoltosuhde haluttaisiin pitää nykyisellään. Tilanne ei korjaannu pelkästään maahanmuuttoa lisäämällä ja työuria pidentämällä, vaan tarvittaisiin myös syntyvyyden lisäämistä.

Suomalaiset haaveilevat suuremmista perheistä kuin he todellisuudessa tulevat saamaan. Suomalainen nainen haluaa keskimäärin 2,4 lasta, mutta saa 1,8. Ensisynnyttäjien keski-ikä on noussut vähitellen ja on nyt 28 vuotta. Yliopisto-opiskelijoilla eli noin kolmasosalla ikäluokasta se on siirtymässä reilusti yli 30 vuoteen, mikä lisää lapsenhankintaan liittyviä terveydellisiä ongelmia, lapsettomuutta ja samalla johtaa kalliiden hedelmättömyyshoitojen lisääntyvään tarpeeseen. Syyksi lasten hankinnan viivästymiselle ilmoitettiin yhteiskunnan heikko tuki lapsiperheille ja toisaalta työn ja perheen yhteensovittamisen vaikeudet.

Pätkätöiden aiheuttama epävarmuus tulevaisuudesta ja toisaalta työn ylikuormitus ja uupumus verottavat pienten lasten vanhempien voimavaroja vanhemmuuteen.

Perhe- ja väestöpolitiikan kannalta on ongelmallista, että politiikkaa tehdään lyhytjänteisesti neljän vuoden, vaalikauden mittaisissa pätkissä. Ensi vuonna syntyvät lapset antavat työpanoksensa yhteiskunnalle vasta reilun 20 vuoden kuluttua.

Mielenterveys- ja päihdeongelmat syövät enenevästi suomalaisten työkykyä samaan aikaan, kun työikäisen väestön pitäisi olla yhä työkykyisempää. Vuodesta 2000 vuoteen 2007 mielenterveyden häiriöiden takia eläkkeelle jääneiden alle 30-vuotiaiden määrä enemmän kuin kaksinkertaistui.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastojen mukaan lopullinen syrjäytyminen uhkaa n. 30000 nuorta. Koko maassa lastensuojelun asiakasmäärät ovat kaksinkertaistuneet kymmenen vuoden aikana, erityinen kasvu on tapahtunut murrosikäisten kohdalla. Sijoittaminen kodin ulkopuolelle on kallista.  Hoitovuorokausi perhekodissa tai laitoksessa maksaa noin 150-250 euroa vuorokaudessa ja vaativassa erityishoidossa maksu on jopa kolminkertainen.

Lasten ja nuorten mielenterveysongelmia ehkäiseviä palveluja ei ole puheista ja lupauksista huolimatta ryhdytty toivotulla tavalla kehittämään. Jokelan ja Kauhajoen tragedioiden jälkeen kyseltiin, tarvittiinko näin raju tapahtuma, jotta päättäjät heräisivät. Tosiasia on, että paljosta puheesta huolimatta hallitus ei ole vieläkään herännyt.

Erityinen painopiste tulee asettaa ennaltaehkäiseviin ja varhaisen puuttumisen peruspalveluihin. Toki tarvitsemme raskasta psykiatriaa ja lastensuojelua, mutta jos peruspalvelujen muodostama pohja vuotaa, suuret paineet kasaantuvat kalliisiin korjaaviin hoitoihin. Jos kouluterveydenhuolto, ennaltaehkäisevät kotipalvelut ja neuvolat toimivat ja kouluryhmät ovat riittävän pienet, tarve kalliimmilla erityispalveluille vähenee.

Mielenterveyspalveluiden hoitotakuu on pikaisesti uudistettava ja siihen tulee sisällyttää oikeus hakea välitöntä apua matalan kynnyksen hoitopaikoista ilman byrokratiaa. Perheitä ja vanhempia tulee myös tukea hoiva- ja kasvatusvastuuseen. Perhevapaajärjestelmissä on jäänyt täysin huomiotta kasvatuksellisesti vaikea murrosikä. Tässä vaiheessa valvonnan ja läsnäolon tarve kasvaa, mutta vanhemmat ovat tiukasti kiinni omassa työelämässä. Joustojen puute on hankala etenkin yksinhuoltajille. Ehdotan harkittavaksi sitä, että osittaista hoitovapaata ja hoitorahaa voisi saada myös murrosikäisen lapsen vanhempi silloin kun erityistä kasvatuksellista tarvetta ilmenee. Tällä hetkellä tämä mahdollisuus koskee vain alle 3-vuotiaiden lasten sekä koulunsa aloittaneiden ensi- ja toisluokkalaisten vanhempia. Terveys- ja sosiaalitoimesta voidaan pitkällä tähtäimellä saada kustannussäästöjä vahvistamalla ennaltaehkäiseviä ja varhaisen puuttumisen palveluja.

Heinolan Reumasäätiön sairaalan konkurssiuhka on herättänyt suurta huolta reumahoitoa tarvitsevien joukossa. Korkeaa osaamista vaativan sairaalan toiminnan lakkauttaminen on järjetöntä, sillä samaan aikaan muutoin yritetään keskittää vaativat hoidot tiettyihin yksikköihin. Erityisesti lasten reumahoidon osaaminen sijoittuu Heinolan sairaalaan. Toiminnan jatkamiseksi on käynnistettävä pikainen valtakunnallinen pelastusohjelma. Työpaikkojen menettämisen lisäksi menetetään tärkeä osa reuman hoitoa. Sairaala on leikannut, hoitanut ja kuntouttanut ihmisiä joka puolelta Suomea.

Reumahoidon taso vaihtelee suuresti sairaanhoitopiireittäin. Reuman sairaala on vaikeiden tuki- ja liikuntaelinsairauksien hoitoon ja kuntoutukseen erikoistunut osaamiskeskus, jossa on perinteisesti tehty kansainvälistä huipputason tutkimusta sekä koulutettu ja konsultoitu lääkäreitä. Onnistunut reumaleikkaus voi palauttaa potilaan täysin työkykyiseksi, kun taas puutteellisella ammattitaidolla tehty reumaleikkaus aiheuttaa lisää kuluja kunnalle. Reumasäätiön sairaala on saanut jo vuonna 2005 laatupalkintokilpailussa Recognised for Excellence in Europe -tunnustuksen toimintansa ja tulostensa erinomaisuudesta ensimmäisenä sairaalana Suomessa. Reumasäätiön sairaala on huippuyksikkö, johon reuman hoito on edelleen järkevää keskittää.

Hallitus ei ole tehnyt mitään Reuman sairaalan pelastamiseksi, vaikka sairaalan talousvaikeudet ovat olleet ministerien tiedossa. Reuman sairaalan heitteillejättö on osoitus hallituksen kyvyttömyydestä toimita tavoitteidensa eteen käytännössä – erityistä osaamista vaativien hoitojen keskittäminen mainitaan sekä hallitusohjelmassa että hallituksen puolivälikatsauksessa, ja asia on keskeinen osa myös Paras-hanketta.

 

Julkaistu kolumnina KD-lehdessä.