Vierailin pari viikkoa sitten Montenegrossa ja Serbiassa keskustellakseni kollegojeni kanssa oikeus- ja sisäasioiden tilanteesta sekä maidemme välisestä yhteistyöstä. Molemmat maat ovat aloittaneet EU-jäsenyysneuvottelut, joiden aikana maat muuttavat lainsäädäntöään vastaamaan EU-lainsäädäntöä. Neuvottelut on jaettu 35 eri neuvottelulukuun, joiden avulla lainsäädännön eri osa-alueita käsitellään.

Serbian ja Montenegron EU-jäsenyys on vielä pitkän matkan päässä. Euroopan unioni on viisastunut aiemmista kokemuksistaan muun muassa Romanian ja Bulgarian kanssa, mistä johtuen neuvotteluja uusien hakijamaiden kanssa käydään entistä tiukemmalla otteella. Siksi myös oikeudenhoitoa ja sisäasioita koskevat neuvotteluluvut ovat neuvotteluissa entistä keskeisemmässä roolissa. Edellytys luottamukselle ja onnistuneelle yhteistyölle unionissa on, että hallinto jäsenmaissa on läpinäkyvää ja oikeusvaltioperiaatteiden mukaista.

Montenegrossa tapasin myös kansalaisjärjestöjen edustajia. He korostivat, miten tärkeä rooli EU-jäsenyysneuvotteluilla on korruption kitkemisen kannalta. Komission asettamat ehdot luovat poliittiselle johdolle ja hallinnolle painetta tarttua sellaisiinkin asioihin, joihin muuten ei välttämättä tartuttaisi. Montenegrossa on juuri säädetty uusi korruptionvastainen laki. Kansalaisyhteiskunta odottaa kuitenkin vielä sen toimeenpanoa käytännössä.

Serbiassa keskustelimme kollegani Nebojša Stefanovićin kanssa muun muassa rajaturvallisuudesta ja poliisitoiminnan tehokkuudesta. Molemmissa asioissa suomalaiselle osaamiselle on kysyntää. Monet uhista ovat meille yhteisiä. Järjestäytynyt rikollisuus, huumekauppa sekä kyberrikollisuus ovat ilmiöitä, jotka edellyttävät rajat ylittävää yhteistyötä.

Korruptiota ja rikollisuutta ei kitketä vain säätämällä lakeja. Niin kansalaisten kuin päättäjien keskuudessa tarvitaan laajaa sitoutumista toista ihmistä ja oikeudenmukaisuutta kunnioittavaan moraaliin. Koulutuksella on siinä merkittävä rooli.

Serbian ja Montenegron vahvistuminen oikeusvaltioina on tärkeää paitsi maiden asukkaille, myös Suomelle, erityisesti Euroopan sisäisen turvallisuuden näkökulmasta. Mitä vakaampi ja oikeusvaltioperiaatteisiin sitoutuneempi yhteiskunta unionin reuna-alueilla on, sitä paremmin pystymme yhdessä torjumaan rikollisuutta ja turvallisuusuhkia, ja toisaalta myös rakentamaan yhteistyötä ja kauppaa.

 

Sisäministeri Päivi Räsänen ja Serbian sisäministeri Nebojša Stefanović allekirjoittivat 22. tammikuuta sopimuksen poliisiyhteistyöstä rikosten torjunnassa.(Kuva: Government of Serbia).

 

 

Puolustusministeriössä on valmistunut raportti, jossa esitetään useita toimenpiteitä uskonnonvapauden varmistamiseksi puolustusvoimissa.

Suomella on olemassa valtioneuvoston hyväksymä yhteiskunnan turvallisuusstrategia, jossa kuvataan yhteiskunnan elintärkeät toiminnot.  Näihin toimintoihin kuuluu henkinen kriisinkestävyys, josta huolehtimalla vähennetään kriiseistä aiheutuvia henkisiä paineita ja helpotetaan niistä selviytymistä. Yksi osa henkisen kriisinkestävyyden ylläpitämistä on hengellisten palveluiden turvaaminen myös kaikenlaisten poikkeusolojen aikana.

Puolustusvoimien kirkollisen työn tarkoituksena on tukea hengellisesti ja henkisesti puolustusvoimissa ja Rajavartiolaitoksessa palvelevia sekä ylläpitää heidän eettistä toimintakykyään kaikissa olosuhteissa. Varusmiespalvelusta suorittavat joutuvat palvelusaikanaan miettimään kriisitilanteisiin liittyviä vaikeita eettisiä kysymyksiä. Erityistä tukea tarvitsevat sotilaat, jos yhteiskunnan rauha horjuu.

Pidän erittäin tärkeänä sitä työtä, jota sotilaspapit tekevät kaikkien varusmiehien ja henkilökuntaan kuuluvien tukena uskontokunnasta tai vakaumuksesta riippumatta. On huolehdittava siitä, että uskonnonvapauden turvaaminen ei johda vain negatiivisen uskonnonvapauden toteutumiseen ja sotilaspappien merkityksen unohtumiseen. Varusmiehen kynnystä kääntyä elämän vaikeissa kysymyksissä niiden kohtaamiseen koulutetun papin puoleen ei saa nostaa ylivoimaisen korkealle. Uudistukset on tehtävä pitäen mielessä se, että samalla ei heitetä hukkaan sellaista, mikä on yhdessä todettu sekä toimivaksi että elintärkeäksi.

 

 

Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö on ehdottanut, että Jumalan pilkkaamisen kieltävä kohta tulisi poistaa uskonrauhan suojelemista koskevasta rikoslain pykälästä. Pariisin terrori-isku uskonnollisia pilakuvia julkaisevaan ranskalaisen Charlie Hebdo-lehden toimitukseen antoi Niinistölle kimmokkeen kysyä, tulisiko uskontojen pyhinä pitämien asioiden pilkkaamisen olla nykyistä sallitumpaa myös Suomessa.

Usein Jumalan pilkan kieltävää lakia vastustetaan sillä perusteella, että Jumala ei tarvitse lain suojaa, koska hän osaa puolustaa itseään. Tämä perustelu pitää toisaalta paikkansa, mutta toisaalta se osuu pahasti harhaan. Jumala osaa varmasti pitää puolensa, mutta se ei olekaan ollut lainsäätäjien huolenaiheena tämän lain kohdalla. Näkökulma on eri tavoin uskovien ihmisten suojeleminen. Jumalan pilkkaaminen kielletään laissa, jonka tarkoituksena on turvata uskonrauha yhteiskunnassa.

En näe suomalaisessa yhteiskunnassa tarvetta uskonrauhaa koskevan, varsin maltillisen lainsäädännön muuttamiseen. Kristillisdemokraateille sananvapaus on tärkeä perusoikeus, mutta se ei ole ainoa perusoikeus, eikä se oikeuta muiden perusoikeuksien loukkaamista. Myös uskonnonvapaus on merkittävä perusoikeus, jota uskonrauhaa koskeva lainsäädäntö osaltaan turvaa.

On hyvä, että sananvapauden toteutumisesta keskustellaan nyt aktiivisesti. Uskonrauhaa koskevan pykälän poistaminen voisi kuitenkin antaa vääränlaisen viestin siitä, että uskonrauhaa loukkaava vihapuhe olisi hyväksyttyä. Nykyinen lainsäädäntö ei estä mielipiteen ilmaisemista, vaan ohjaa sitä rakentavaan ja yhteiskuntarauhaa säilyttävään suuntaan.  

Suomessa tätä lainsäädäntöä on sovellettu hyvin maltillisesti. Kynnys syytteen nostamiseen on varsin korkea. Kaikkien katsomusten kriittinen arvioiminen on ollut mahdollista ilman rangaistuksen pelkoa. Laki ei estä uskontoon tai uskonnon edustajiin kohdistuvaa satiiria. Uskonrauhan huomioiva lainsäädäntö saattaa parhaimmillaan ehkäistä pahimpia ylilyöntejä, jotka voisivat loukata kohtuuttomasti ja horjuttaa siten yhteiskuntarauhaa. 

Globaalisti Jumalan pilkan kieltävä lainsäädäntö on vaikeampi kysymys, koska joissakin islamilaisissa maissa jumalanpilkkalakia käytetään selkeästi ihmisten perusoikeuksien polkemiseen.

 

 

Kansanedustaja Tossavainen ehdotti kirjallisessa kysymyksessään isänpäivän muuttamista viralliseksi liputuspäiväksi. Isien ja isyyden merkityksen korostaminen, joka edustaja Tossavaisen kysymyksen taustalla varmastikin oli, on erittäin kannatettavaa. Isien suurta merkitystä juhlistetaankin vuosittain liputtamalla isänpäivänä jo nyt. Isänpäivän liputusta ei tarvitse perustella tasa-arvolla eli äitien vastaavalla päivällä. Isät ovat oman liputuspäivänsä ansainneet aivan itse. Se, että liputuspäivä on niin sanottu vakiintunut liputuspäivä eikä virallinen liputuspäivä ei merkitse eroa isien ja äitien arvostamisessa

 

Vakiintuneet liputuspäivät ovat yleiseksi liputuspäiväksi vuosien saatossa muotoutuneita merkkipäiviä, jotka Helsingin yliopiston almanakkatoimisto on merkinnyt kalentereihin. Isänpäivä on yksi 13 vakiintuneesta liputuspäivästä. Esimerkiksi kansallinen veteraanipäivä on myös vakiintunut, ei virallinen liputuspäivä. Hyvään liputuskulttuuriin kuuluu liputtaa vakiintuneina liputuspäivinä Suomen lipulla samaan tapaan kuin virallisinakin liputuspäivinä.

 

Iloitsen siitä, että Suomen lipulla ja liputtamisella on edelleen suomalaisille näin suuri merkitys. Sisäasiainministeriölle tehdään vuosittain liputuspäiväesityksiä monista arvokkaista asioista. Vakiintuneiden liputuspäivien listaa pidennetään hyvin harkitusti, jottei liputuksen merkitys vähene. Olen linjannut, että lapsen oikeuksien päivä (20.11.) vakiinnutetaan uudeksi liputuspäiväksi. Jatkossa oma liputuspäivänsä on siis äideillä, isillä ja lapsilla.

 

Syynä isänpäivän säilyttämiseen vakiintuneena liputuspäivänä ei ole isyyden vähätteleminen vaan linjaus, ettei virallisia liputuspäiviä enää lisätä. Jos niitä lisättäisiin, isänpäivä olisi luontevin juhlapäivä viralliseksi liputuspäiväksi. Asetuksella määriteltyjä virallisia liputuspäiviä, joista äitienpäivä on yksi, on muutettu vain yhden kerran vuonna 1996.

 

Virallisina liputuspäivinä valtion viraston tai laitoksen käytössä olevalle rakennukselle tai sellaisen rakennuksen äärelle on nostettava sellainen Suomen lippu, jota viraston tai laitoksen on käytettävä. Laki velvoittaa valtion virastot ja laitokset liputtamaan vain virallisina liputuspäivinä. Käytännössä valtion virastot ja laitokset kuitenkin liputtavat aina myös vakiintuneina liputuspäivinä. Kaikille muille eli yhteisöille (kuten kunnat), yrityksille ja yksityisille kansalaisille liputusta suositellaan sekä virallisina että vakiintuneina liputuspäivinä, mutta se on täysin vapaaehtoista.

 

Käytännön tasolla viralliset ja vakiintuneet liputuspäivät eivät siis eroa toisistaan, eikä kauniista ajatuksesta huolimatta edustaja Tossavaisen ehdottamalla muutoksella olisi ollut juuri muita vaikutuksia kuin byrokratian lisääntyminen. Oleellisinta on, että myös isien kunniaksi liputetaan ja että heitä muutenkin pidetään suuressa arvossa.

 

Vastaus kirjalliseen kysymykseen: http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/kk_891_2014_p.shtml#VASTAUS