Joitain vuosikymmeniä sitten uskottiin, että uskonnon merkitys maailmassa vähenee. Maassamme alkoi keskustelu uskonnonopetuksen tarpeellisuudesta. On käynyt juuri päinvastoin kuin ennakoitiin: kansainvälistyvässä maailmassa uskonnon ja uskontojen tuntemuksen merkitys on kasvanut ja uskonnollinen lukutaito on yhä tärkeämpää. Keskustelu uskonnonopetuksen tarpeellisuudesta nousee kuitenkin edelleen aika ajoin pintaan, viimeksi ulkoministeri Erkki Tuomiojan aloitteesta.

Ministeri Tuomioja ehdottaa lukion uskonnonopetuksesta luopumista perustellessaan historian opetuksen tärkeyttä näillä sanoilla: ”Se joka ei tiedä miten ja mistä olemme siihen tulleet, missä tänään olemme, ei voi myöskään nähdä tulevaisuuteen ja ottaa sitä haltuunsa.” Hän myös mainitsee, että historiaa heikosti tuntevat ovat muita alttiimpia populismille ja kansankiihotukselle.

Tuomiojan perustelut ovat hyvät, nimittäin sekä uskonnon- että historianopetuksen puolustamiseen. On vaikea ymmärtää, miten näistä perusteluista seuraisi johtopäätös, että uskonnonopetusta ei lukiossa tarvittaisi. Uskonto ja historia ovat oppiaineina samaan tapaan toisiaan tukevia ja täydentäviä kuin matematiikka ja fysiikka, ja siksi niitä ei tule asettaa vastakkain.

Uskonto ja historia ovat lukion yleissivistävyyden kulmakivet. Lukion tuntijakouudistusta pohtinut työryhmä pitää tärkeänä lukion yleissivistävyyden vahvistamista ja esittää yhden uskonnonkurssin säilyttämistä pakollisena. Useampikin kurssi olisi tarpeen, koska Tuomiojan sanoin: ”Maailma suorastaan huutaa yhteisen menneisyyden ja kulttuuriperimän parempaa tuntemusta.”

Päivi Räsänen

Kolumni julkaistu kd-lehdessä 16.1.2014.