Hesari oli tehnyt verkkolehteensä jutun irrottamalla  yhteydestään symbolisen tarinan, jonka kerroin Hengellisen elämän syventymispäivillä viime viikonloppuna. En millään tavalla arvostellut puheessani vastaanottokeskuksen, museoviraston tai Konnunsuon kiinteistön omistajan toimintaa. Käytin tuota kokemusta täysin vertauskuvallisesti puhuessani kristillisen uskon ydinsanomasta ja siinä Jeesuksen ristinkuoleman merkityksestä. Liitän oheen puheeni.

Onko kristillisellä uskolla tulevaisuutta yhteiskunnassa ja kirkossa?

Viime viikolle sijoittunut työtehtäväni kosketti tunteita erityisellä tavalla. Vastuualueelleni kuuluvan Joutsenon vastaanottokeskuksen uudet tilat Konnunsuolla vihittiin käyttöön. Vankilan vierellä sijainnut lapsuudenkotini toimi juhlan keskipisteenä. Pidin puheen kotiterassilla ja juhlapäivällinen syötiin entisessä olohuoneessamme. En ole kertaakaan käynyt tässä kodissa sen jälkeen kun aikuistuttuani vanhempani muuttivat eläkekotiinsa pois paikkakunnalta.

Nyt kalterit oli poistettu, lukitut muurit avattu, sellit ja henkilöstön asuintalot kunnostettu Suomesta turvapaikkaa hakeville asukkaille. Vankilan museoitu kirkko oli muuten entisellään, saarnatuoli ja kirkonpenkit paikoillaan ja hyvässä maalissa, mutta alttarilta oli poistettu risti. Poistetun ristin jälki näkyi muuta pintaa vaaleampana.

Mieleeni nousivat jumalanpalvelukset, joissa vangit ja henkilökunta olivat Jumalan sanan äärellä. Poistettu risti museoidussa kirkossa nosti esiin kipeitä ajatuksia niistä varhaisen kristillisen seurakunnan vahvoista alueista, joissa nyt kaupunkikuvaa hallitsevat minareetit kirkon tornien sijaan – tai ne ateistiset valtiot, joissa kirkot on muutettu uimahalleiksi tai teattereiksi.

Tässä tilaisuudessa kysellään, onko kristillisellä uskolla tulevaisuutta yhteiskunnassa ja kirkossa. Sanoma ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta on se voima, joka on kantanut kristillistä kirkkoa halki vuosisatojen, vaikeiden aikojen ja vainojen läpi. Apostoli Paavali tiivistää: ”Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.”

Jos kristillisyys museoidaan niin että risti poistetaan, tulevaisuuteen kantavaa sanomaa ei enää ole. Sana rististä on motivoinut monet lähtemään kauas, vaikeisiin ja vaarallisiin olosuhteisiin viemään evankeliumia eteenpäin. Sana rististä on ollut niin rakas, että monet ovat olleet valmiit jopa ennemmin kuolemaan sitä tunnustaen kuin sen kieltämään. Kristillisten perinteiden levittämisen vuoksi tuskin kukaan olisi valmis kuolemaan.

Suomessa taannoin vieraillut yhdysvaltalaispiispa kiinnitti huomion siihen, että kristinuskon ytimessä on barbaarinen teloitusväline: ”Ajatus rististä uhrauksena maailman syntien puolesta on barbaarinen ajatus, joka perustuu primitiiviselle jumalakuvalle ja se on hylättävä.” Ihminen ei kuitenkaan ole historian saatossa muuttunut miksikään – sivistyksen ja tietoverkkojen keskellä soditaan, kidutetaan, surmataan lapsia ja vanhuksia, petetään, varastetaan, valehdellaan ja rikotaan avioliittoja samaan malliin kuin niissä oloissa, joissa kehitettiin teloitusinnovaatio risti. Ihmiskunnan synnit ovat primitiivisiä ja barbaarisia – siksi sanoma ristiinnaulitusta Kristuksesta on kaikkina aikoina ajankohtainen.

Ristiin liittyy myös tämän tilaisuuden otsikko: ”Hyväksytty”. Minulla oli nuorena vaihe, jossa armollista Jumalaa oli vaikeaa löytää. Raamattua lukiessani sieltä nousi esille ankaria sanoja, jotka tuomitsivat minut ja ajoivat epätoivoon.

Tätä kysellessäni sain sielunhoitajalta hyvää tarkoittavan neuvon: ´”Jos kaikesta sydämestäsi etsit Jeesusta, löydät kyllä hänet.” Tämä vain lisäsi epätoivoani. Totesin, että en minä kaikesta sydämestäni etsinyt Jumalaa. Kadehdin autuudestaan iloitsevia uskovaisia, joille Jeesus tuntui olevan lähellä ja rakas. Ajattelin, että minusta ei ole uskovaiseksi.

Jumalan Sana, joka minua ahdisti, toi minulle myöhemmin myös ratkaisun tähän ahdistukseen. Tein löydön Roomalaiskirjeen kolmannen luvun kohdalla: ”Ei ole yhtään vanhurskasta, ei yhtään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat luopuneet ja käyneet kelvottomiksi. Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan.” Melkein putosin tuoliltani tämän kohdan lukiessani. En ollutkaan poikkeus, vaan sellaista ihmistä, joka etsii Jumalaa ja hänen tahtoaan, ei maan päältä edes löydy. Muutamaa jaetta myöhemmin apostoli vielä selventää: ”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.”
Tämä oli minulle riemullinen löytö – oivallus hyväksynnästä ja armosta joka tulee osakseni ilman mitään ansioita tai yrittämistä. Ristillä tapahtuneessa vaihtokaupassa Kristus otti vastuulleen kaiken pahuutemme sekä niiden rangaistuksen, kuoleman. Samalla hän lahjoitti meille oman pyhyytensä ja vanhurskautensa, jonka palkkana on iankaikkinen elämä.
Ymmärsin, että minä en voi millään tavalla synnyttää tai sytyttää uskon siementä itseeni, sen tekee pyhä Jumala itse.
Luther tiivisti upealla tavalla tämän katekismukseen: ”Minä uskon, etten minä omasta järjestäni enkä voimastani voi uskoa minun Herraani Jeesukseen Kristukseen eli tulla hänen tykönsä, vaan että Pyhä Henki on minut kutsunut evankeliumilla.”

Tutkimusten mukaan muutaman viime vuoden aikana on tapahtunut raju lasku suomalaisten uskossa kristillisiin oppeihin. Viime vuonna kyselyssä 27 % kertoi uskovansa kristinuskon Jumalaan, neljän vuoden aikana osuus oli pudonnut kymmenellä prosenttiyksiköllä. Vain yksi kymmenestä nuoresta alle 25-vuotiaasta miehestä uskoo siihen, että Jeesus on Jumalan poika.

Lähetyskenttä on tullut keskellemme myös maahanmuuton kautta. Vaikka maahanmuuttajista ja turvapaikkaa hakevista suuri osa on kristittyjä, meillä on keskuudessamme yhä suurempi joukko esimerkiksi islaminuskoisia. Uskonnonvapaus turvaa kristityille ja kristillisille kirkoille mahdollisuuden pitää evankeliumin sanomaa esillä myös näiden lähimmäisten keskuudessa.

Meillä on siis kasvava haaste opettaa Raamattua ja pitää esillä evankeliumin sanomaa. Mieleeni on jäänyt tilanne vuosien takaa kun yksi tyttäristämme kantoi huolta ystävien ja tuttavien uskontilasta. Meillä ei sellaista vierasta käynyt, jolta pikkutyttö ei olisi uskon tilaa selvittänyt, mikä oli välillä meille vähän kiusallistakin. Hän aloitti aika taitavasti esimerkiksi kysymällä, että onko teidän perheessä tapana käydä kirkossa tai lukea Raamattua. Kerran hän kysyi minulta, että uskooko kylään tulevan sukulaisemme Jeesukseen. Vastasin, että en tiedä, en ole koskaan kysynyt. Tyttäreni paheksui: ”Niin monta kertaa olette tavanneet, etkä koskaan ole kysynyt!” Yritin puolustautua ja heittää takaisin, että tuskinpa sinäkään sitä kaikilta kyselet. No, uskooko esimerkiksi sinun koulubussin kuljettajasi Jeesukseen?” Ei auttanut. Tytär  vastasi: ”No, se sanoi, että se on siinä ja siinä.” Jouduin aseettomana luovuttamaan, koulubussin kuljettajakin oli saanut kutsun taivaan tielle.

Sananlaskujen kirjassa sanotaan: ”Osta totuutta, älä myy!”. Tämä kertoo siitä, että totuudella on yleensä hinta. Totuuden seuraamisesta, totuuden tunnustamisesta ja puhumisesta joutuu usein maksamaan. Sen sijaan ihmisellä on kiusaus myydä totuutta, hankkia jotakin etua itselle sillä, että taipuu suosittuun harhaan tai vääristelee totuutta.

Martti Luther käsitteli aihetta ”Seuraus uskosta” osuvin sanoin: ”Jos uskot, niin puhut. Jos puhut, niin sinun täytyy kärsiä. Sillä usko, tunnustus ja risti kuuluvat yhteen ja ovat oikean kristityn osa.”

Sanomisen tila kapenee, jos emme tätä oikeuttamme käytä. Mitä enemmän vaikenemme Raamatun opetuksesta kipeisiin ajankohtaisiin kysymyksiin, sitä voimakkaampi on torjunta. Jos lumituiskussa ladulla ei ole riittävästi hiihtäjiä, umpihankeen hiihtäminen käy raskaaksi. Edellä hiihtäjiä tarvitaan.

Jos kiellämme ihmisiltä oikeuden synnin tuntoon, varastamme heiltä myös evankeliumin ilon ja varmuuden. Varmuus taivaasta lepää sen varassa, että Kristus on varmasti sovittanut todelliset syntimme ja noussut ylös kuolleista. Luottamus ajattomaan, muuttumattomaan ja vaikuttavaan Jumalan sanaan ja evankeliumin ilo ja varmuus kulkevat käsi kädessä. Siksi erityisen surullisia ovat sellaiset opit, joilla nakerretaan luottamusta Raamattuun Jumalan Sanana.

Väitän, että kirkoilla ja kristillisillä järjestöillä on paljon suurempi vaikutus yhteiskunnan vakauteen, turvallisuuteen ja talouteen kuin usein osataan ajatella. En puhu pelkästään niistä alkoholisteista tai rikoksenuusijoista, joiden kohdalla uskoontulo on muuttanut elämän suunnan. Kestävät arvot ja elämän mielekkyys ovat koko hyvinvointiyhteiskunnan perusta. Etiikka ei synny tyhjiössä. Arvot jäävät tyhjiksi sanoiksi, jos niitä ei kyetä maailman katsomuksellisesti määrittelemään.

Rehellisyys ja työmoraali ovat edellytyksenä sille, että saamme verotuloja, joilla hyvinvointia voidaan ylläpitää. Tasapainoiset perheet, kestävät avioliitot ja vastuullinen vanhemmuus ovat edellytyksiä lasten ja nuorten kehitykselle.

Kristillisellä kirkolla on läpi historian ollut suuri vaikutus niin yksittäisten ihmisten elämään kuin kokonaisiin yhteiskuntiin. Sain havainnollistavan kokemuksen Roomassa syvällä maan alla katakombeissa, jonne varhaiset, vainotut kristityt kokoontuivat ja jonne he myös hautasivat omaisensa. Pitkien pimeiden tunnelikäytävien varrella oli tuhansia kallioon louhittuja hautapaikkoja useissa kerroksissa päällekkäin. Pienten hautojen määrä kosketti. Roomalaiset harjoittivat perhesuunnittelua jättämällä vastasyntyneitä lapsia heitteille, mikä koitui etenkin tyttöjen ja säännönmukaisesti vammaisten lasten kohtaloksi. Kristityt keräsivät lapset huostaansa, niin elävät kuin jo kuolleet. Minua pysäytti se, miten tuo uskonnollinen vähemmistö rohkeni vaikeassa tilanteessa toimia arvojensa pohjalta myös käytännössä. Pienen ja heikonkin Jumalan kuvaksi luodun elämän pyhyyttä kunnioitettiin. Samalla näillä arjen teoilla oli historiallisesti merkittävä vaikutus yhteiskuntaan. Lastensuojelu, ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioitus samoin kuin muu lainsäädäntömme ja sivistyksemme perusta on nojannut vahvasti kristinuskon mukanaan tuomaan ihmiskuvaan. Tällä hetkellä elämme sellaista historian vaihetta, jossa paine kristillisen uskon vaikutuspiiristä irrottautumiseen kasvaa.

”Rakastatko sinä Jeesusta?” Viisivuotias pikkutyttö pysäytti pyhäkoulumatkallaan pyöräilevän vankilan apulaisjohtajan esittäen kysymyksen. Taivaaseen ei pääse, ellei usko Jeesukseen, niin oli pyhäkoulussa opetettu. Tilanteesta häkeltynyt johtaja otti yhteyttä tytön äitiin kehottaen harkitsemaan, olisiko syytä ottaa tyttö pois pyhäkoulusta. Äiti ei säikähtänyt, vaan antoi pyhäkoulun jatkua.

Äitini on kertonut tämän tapauksen omasta lapsuudestani. En itse sitä muista, sen sijaan muistan vaikuttavat pyhäkouluhetket, joita säännöllisesti sunnuntaisin piti vuorotellen kaksi miestä, sikalanhoitaja ja työmestari. He saattoivat tulla vankilasta kesken työpäivän saappaat jalassa pitämään kylän lapsille pyhäkoulua. Olen kiitollinen sille elämäni perustalle, jonka sain pyhäkoulun kautta ja sen vuoksi myös suuresti arvostan kaikkea sitä työtä, jota lasten ja perheiden hyväksi seurakunnissa tehdään. Siinä työssä rakennetaan tulevaisuutta, kestävää perustaa niin yhteiskunnalle kuin ennen muuta kristilliselle kirkolle.

”Maailmassa ei ole toista suurempaa valtaa kuin vanhempien valta lasten yli.” Näin väitti Martti Luther ja selitti: “Sillä isä ja äiti ovat lasten apostoleja, piispoja, kirkkoherroja, julistaessaan heille evankeliumia. Ja lyhyesti sanoen: maailmassa ei ole toista suurempaa valtaa kuin vanhempien valta, sekä hengellinen että maallinen, lasten yli.”

Raamattu kehottaa vanhempia siirtämään ajattomat arvot, elämän omat ohjeet lapsille arjen keskellä, eri tilanteissa: ”Painakaa tarkoin mieleenne nämä käskyt, jotka minä annan. Opettakaa ne lapsillenne ja puhukaa niistä, olittepa kotona tai matkalla, makuulla tai valveilla.” (5 Moos 11:18,19).

Lutherin terävät sanat osuvat myös meidän ajallemme: ”Mitä hyötyä olisi siitä, että omistaisimme ja tekisimme kaiken muun ja olisimme kuin pelkkiä pyhimyksiä, jos jättäisimme suorittamatta sen, minkä vuoksi pääasiallisesti elämme, nimittäin nuorison hoidon? Luulen myös, ettei mikään ulkonainen synti paina maailmaa Jumalan edessä niin raskaana ja ansaitse niin hirveää rangaistusta kuin juuri se, jonka teemme jättäessämme lapset vaille kasvatusta.”

Kerroin aluksi poistetusta rististä vankilan kirkossa. Erään pääsiäisen alla kotiin tullessani ulko-oveemme oli kiinnitetty valkoinen paperiristi. Kun menin sisään, samanlaisia, erikokoisia ristejä oli teipattu kymmenittäin kaikkialle oviin, peileihin ja seiniin. Lapsemme olivat kaikki alle kouluikäisiä ja he riensivät vanhimman johdolla selittämään askartelunsa tarkoitusta: ”Kun mummi tulee kylään ja näkee nämä ristit, niin hän muistaa, että ai niin, Jeesus rakastaa minua.” Viesti oli tarkoitettu pääsiäiseksi kylään odotetulle mummille, mutta se pysäytti minutkin.

Tänään kyselemme, onko kristillisellä uskolla tulevaisuutta kirkossa ja yhteiskunnassa. Kyllä, sillä Jumalan sana ei muutu. Vaikka kirkossa tai yhteiskunnassa tehtäisiin siitä irrottautuvia linjauksia, aina joku löytää Jumalan sanan, joka on muuttumaton ja ajaton ja joka synnyttää elävän uskon ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Kristukseen. Ristin vuoksi olet hyväksytty ja rakastettu!