Sain lääkärikollegalta osuvan viestin, jonka hänen luvallaan julkaisen.

”Eutanasian yhteydessä puhutaan potilaasta ja mahdollisen kuolinavun antajana puhutaan lääkäristä.
Miten ihmeessä?

Ihminen, joka mahdollisesti harkitsee pyytää kuolinapua ei ole potilas. Hän on ihminen, jonkun äiti
/ isä / mummo / vaari / sisko / veli /lapsi, ystävä, naapuri, työtoveri, kansalainen, veronmaksaja. Hän on jollekulle ”sinä”, itselleen ainutkertainen ”minä”. Toisen ihmisen aktiivisella auttamisella kuolemaan ei ole mitään tekemistä lääkärin ammatin kanssa!

Ne, jotka haluavat valtuuttaa / velvoittaa jonkun auttamaan toista kuolemaan, pitää saada astumaan ulos siitä kuvitelmasta, että tekijä muka olisi lääkäri. Ei toisen tappamiseen tarvita tiettyä koulutusta.

Kenet pitäisi asettaa elämän ja kuoleman herraksi toimeenpanemaan kuolinapu? Pyöveli? Pappi? Tuomari? Poliisi? Ulosottomies? Rakennustarkastaja? Talouspäällikkö? Valtuuston puheenjohtaja? Eutanasiaa
kannattavan puolueen puheenjohtaja? Tehtävään valittu kansanedustaja? Lastentarhanopettaja? Linja-autonkuljettaja? Listaa voi jatkaa…Kuulen sieluni korvin kaikkien älähtävän: En toki minä! Eihän tämä voi mitenkään kuulua minulle! Se on lääkärin asia.

Ei kuulu minullekaan! Minä olen kouluttautunut lääkäriksi parantaakseni sairaita ja/tai helpottaakseni heidän oloaan.

Elämä ja kuolema eivät pohjimmiltaan ole lääketiedettä. Meidän ei pidä suostua olemaan osapuolena, kun eutanasian toteuttajasta puhutaan. Keskustelu on avattava koskemaan kaikkia. Tämä ei ole kärsivä ihminen – vastaan – lääkäri –asetelma!”.