Olen jälkikäteen hämmästellyt sitä harrastusten rikkautta, jota 60-luvun lapsuuteni kyläyhteisössä oli tarjolla. Talvella järjestettiin lapsille hiihtokilpailuja ja luistelukoulua ja kesällä yleisurheilukilpailuja, jalkapalloa sekä uimakouluja. Sunnuntaisin lapset kokoontuivat pyhäkouluun ja viikolla oli poika- ja tyttökerhoja. Lisäksi osallistuin tanhukerhoon, marttatyttöihin ja myös runonlausuntaa esitin useissa eri tilaisuuksissa. Nuorisoseuran ylläpitämä näytelmäharrastus veti joukkoihinsa niin lapsia kuin aikuisia.

Harrastustoimintaa eivät järjestäneet kunnan tai valtion virkamiehet, vaan kylällä asuvat äidit ja isät. Tämän ajan lähiöissä unelmoitu ja peräänkuulutettu yhteisöllisyys, vapaaehtoistoiminta lasten ja nuorten parissa oli arkipäivän ylellisyyttä ja itsestäänselvyyttä lapsuuteni kyläyhteisössä. Samalla toteutui se, että kylän väki – niin aikuiset kuin lapset tunsivat toisensa.

Tänä vuonna vietetään valtakunnallista vapaaehtoistyön vuotta. Kansainvälistyvässä maailmassa, globaalien verkostojen ja talouden aikakaudella paikallisuuden ja yhteisöllisyyden vastapaino on noussut uuteen arvoonsa. Niin lapselle kuin aikuiselle on tärkeää kuulua läheisten ja turvallisten ihmisten yhteisöön ja rikastuttaa yhteiselämää kansalaistoiminnan keinoin.

Vapaaehtoiset antavat merkittävän panoksen viranomaistoiminnan tueksi esimerkiksi pelastusalalla. Vapaaehtoisuuteen perustuva sopimuspalokuntatoiminta on välttämätön tehokkaan pelastustoiminnan järjestämiseksi. Sopimuspalokuntalaiset ovat mukana noin 70 %:issa vuotuisista pelastustoimen hälytystehtävistä.

Hyvässäkään taloudellisessa tilanteessa viranomaiset eivät voi vastata hyvinvoinnista ilman kansalaistoiminnan tukea. Hyvinvointi syntyy pohjimmiltaan ihmisten luontaisissa sosiaalisissa verkostoissa, ennen muuta perheessä ja kansalaisyhteiskunnassa julkisen sektorin ja viranomaistoiminnan tukemana.

kolumni on julkaistu kd-lehdessä 15.12 2011.