Perjantain synkät uutisviestit järkyttivät mökki-iltaa viettävää perhettämme. Miten joku voi julmasti teloittaa puolustuskyvyttömiä nuoria ja lapsia? Samanikäiset nuoreni olivat seuraavana päivänä lähdössä leirille.

Järkyttävä tapahtuma avasi keskustelun terrori-iskujen ehkäisystä. Tieto siitä, että kyseessä ei todennäköisesti ollut kansainvälisen rikollisjärjestön isku, oli helpottava. Toisaalta yksittäisen henkilön sairaiden suunnitelmien selvittäminen ja torjunta on poliisille erityisen vaikeaa. Toimittajilta alkoi sataa kysymyksiä aselainsäädännön muutostarpeista, omatekoisten räjähteiden valmistamisen estämisestä, ääriryhmien seurannasta, nettikeskustelun valvonnasta, joukkokokousten turvallisuudesta sekä poliisin ja pelastustoimen toimintavalmiudesta.

Pahuutta ei voi hallita pelkästään lakeja ja valvontaa tiukentamalla. Iskusta selviytynyt nuori haastaa meidät yhteisöllisyyteen, lähimmäisestä välittämiseen ja heikoista huolehtimiseen: ”Jos yksi ihminen voi osoittaa näin paljon vihaa, niin ajatelkaa, kuinka paljon rakkautta me kaikki yhdessä voimme osoittaa!” Kristillistä kulttuuria ei puolusteta vihalla tai väkivallalla vaan rakkauden ja armon sanomalla. Jokaisen ihmisen ainutkertaisen arvokasta elämää tulee puolustaa. ”Samoin tulee myös teidän rakastaa muukalaista”, muistutetaan Raamatussa. Terrorin edessä emme saa perääntyä avoimen yhteiskuntamme perusarvoista. Demokratiaa, poliittisen toiminnan vapautta ja sananvapautta tulee puolustaa.

Mietin, miksi tekijä on leimattu ”äärikristityksi”, kun hän ei manifestinsa mukaan pidä itseään kovin uskonnollisena? Hän määritteli itsensä kulttuurikristityksi, jollainen hänen mielestään voi olla myös ateisti tai agnostikko. Hän totesi, että hänellä itsellään ei ole henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen Kristukseen.

Käsittämättömän pahuuden edes sä minua lohduttaa ajatus siitä, että yhden ihmisen – Jeesuksen -rakkaus on saanut enemmän aikaan kuin kaikkien maailman ihmisten viha yhteensä. Rakkaus on vihaa suurempi voima. (Kirjoitus julkaistu Ilta-Sanomissa 30.7.2011)