Siniristilippu on nostettu salkoon. Tähän päivääni sisältyvät kahdet juhlat. Tulin juuri Heikki Hurstin järjestämiltä Köyhien itsenäisyysjuhlilta Hakaniemen torilta. Siellä sadat ihmisten tuiskussa ja pakkasessa jonottivat kuumaa keittoa ja tunnelma oli mukava. Tasavallan presidentin järjestämään juhlaan olen varannut isänmaallisen juhlapuvun, sinivalkoisissa tunnelmissa.

Isänmaa on kaikille yhteinen. Me kaikki suomalaiset voimme iloita tänään vapaasta ja itsenäisestä kotimaastamme. Itsenäisyyttä on puolustettu yhteisvastuun hengessä. Kaveria ei jätetty. Tämä sama lähimmäisen rakkauden ja heikoista huolehtimisen henki on kestävin pohja yhteiskunnalle tänäänkin.

Kirjailija Pentti Haanpää kuvaili osuvasti talvisodan hengen syntymistä kirjassaan ”Korpisota”: ”Kuopassaan kyyhöttävä sotilas oli ehkä köyhä mies. Hän ei ehkä omistanut palaakaan tuollaista peltoa, jota pommit nyt repivät, ei huoneita, jotka nyt pirstoutuivat ja paloivat poroksi, eikä metsääkään, josta vihollisen tykkien suutulet nyt pursuilivat. Ja kuitenkin tämä oli hänen maansa. Täällä hän oli kasvanut, täällä taistellut leipäpalastaan. Hänelle paahtoi kesän aurinko ja loisti talven lumi, hänelle viheriöitsi maa ja humisi metsä tuulessa. Hänen maansa. Täällä kuului suomalainen sana, sattuva suomalainen sana, joka iskee suoraan sydämeen. Kaikki he olivat täällä, koko kansa, ja kantoivat suomalaisen rodun kuormaa.

Isänmaa – se oli liian korea sana, jota hän ei ollut koskaan käyttänyt eikä sitä nytkään kuullut hänen huuliltaan. Mutta syvällä hänessä asui tunne, että hän on tämän maan rintaperillisiä. Olisiko hän muuten kestänytkään pakkasta ja tykkitulen paahdetta, kyyröttänyt sitkeästi kuopassaan silmät valvomisesta punaisina! ”