Suomessa on keskimääräistä enemmän yksineläviä kuin muualla Euroopassa. Yksin asuu jo yli miljoona, ja määrä kohoaa vuosi vuodelta. Kun vuonna 1980 yksinasujia oli 27 prosenttia asuntokunnista, on vastaava luku nykyisin yli 40 prosenttia. Kaupungeissa luku on vielä tätäkin suurempi, Helsingissä sinkkutalouksia on 60 prosenttia.

Yksinasuvan talous on muita alttiimpi kriiseille, sillä taloudellinen joustovara on monessa tapauksessa olematon. Työttömyys, korkojen nousu tai muu taloudellinen kriisi iskee yksineläjään sataprosenttisesti, kun taas puolisoilla vaikutus jakautuu tasaisemmin.

Yksinasuvat maksavat elämisestään arvioiden mukaan puolitoistakertaisesti sen, mitä kahden työssäkäyvän perheet. Yksiön vuokra Helsingissä voi olla 600–700 euroa, mutta kaksioita saa jo alle tonnilla.

Kotivakuutus, tv-lupamaksu, nettiliittymä ja menevät yhden ihmisen tuloista. Kodinkoneisiin menee helposti 2000 euroa, ja huollotkin pitää maksaa yksin. Sähköä voi kulua yhtä paljon kuin pariskunnan kodissa.

Korkeiden yksinelämislukujen taustalla on monia syitä, ja yksineläjiäkin montaa sorttia – nuoria, keski-ikäisiä ja vanhuksia, köyhiä ja rikkaita. Suuri joukko yksin asuvista elää kuitenkin pienillä tuloilla. Kaikista toimeentulotukea saavista kotitalouksista 70 prosenttia on yksineläjiä. Työssäkäyvistä yksineläjistä kolmasosa on matalapalkkaisia, ja heissä on muita enemmän vuokralla asuvia ja autottomia.

Yhteiskunta ei ole vielä havahtunut siihen, että Suomen väestörakenne on radikaalisti muuttumassa. Suomella ei ole varaa jättää yksinasuvia huomiotta. Palvelurakenteen pitää muuttua väestön mukana. Miljoona riskialtista kotitaloutta on riski myös kansantaloudelle.

Kolumni julkaistu kd-lehdessä 11.11.2010