Puhe kd:n perhepoliittisessa seminaarissa

Kristillisdemokraatit avasivat perhekampanjansa 27.3.2010 teemalla Perustetaan perhe – Mistä töitä? Seminaarin yhteydessä julkistettiin puolueen uusi perhepoliittinen ohjelma 2010.

 

Puolueen puheenjohtaja (kd), kansanedustaja Päivi Räsäsen puhe kd:n perhepoliittisessa seminaarissa Helsingissä 27.3.2010.

 

Perhe on ihmisen tärkein läheisverkosto, ja sen tehtävä on tuottaa hyvinvointia, läheisyyttä ja rakkautta kaikille jäsenilleen eri elämänvaiheissa. EVA:n kansallisessa arvo- ja asennetutkimuksessa käy ilmi, että 83 % suomalaisista pitää erittäin tärkeänä onnellisuuden rakennuspuuna perhe-elämää ja sen ihmissuhteita, ennen muuta rakastetuksi tulemisen kokemusta. Vain 4 % suomalaisista antaa saman painoarvon sellaisille tavoitteille, joista politiikassa yleensä puhutaan: korkea elintaso, varakkuus, hyvät tulot. Kristillisdemokraateille perhepolitiikka ei ole vain yksi kevyt politiikan reuna-alue, vaan syvästi ideologinen sydämen asia. Tukemalla perheitä ja lapsia rakennamme samalla vahvaa ja menestyvää tulevaisuuden yhteiskuntaa.

Julkistamme tänään puolueemme perhepoliittisen kampanjan ja eduskuntaryhmän hyväksymän perhepoliittisen ohjelman. Viestintäpäällikkö Asmo Maanselän ideoimassa kampanjassa tuodaan retrohenkisen -50-luvulle sijoittuvan kuvaston ajatus perheihanteiden ja todellisuuden välisestä ristiriidasta. Tämän hetken kipeä kysymys monessa perheessä, varsinkin nuorilla on maalattu graffitiksi kuvaan: ”Mistä töitä?”

Perhepoliittisessa ohjelmassa haluamme osoittaa tukea niille perheille, jotka ovat kipeimmin tuen tarpeessa. Erityinen painopiste tulee asettaa yksinhuoltajien perheisiin, joissa esiintyy kaikista perhemuodoista eniten köyhyyttä ja joissa isä tai äiti joutuu yksin kantamaan kasvatuksellisen vastuun.

Suomen tulevaisuus rakennetaan perheissä. Hyvä perhepolitiikka tulee nähdä keinoksi kilpailukykyisen Suomen rakentamisessa. Työvoiman saatavuuden vähentyessä on etulyöntiasema sellaisilla työnantajilla, jotka joustavat perheiden tarpeiden mukaan esimerkiksi työaikojen ja vapaiden järjestelyn osalta. Uskon, että tavallisen palkansaajan kannalta tärkeimpiä tavoitteita ei mitata euroissa, senteissä tai prosenteissa, vaan perheen parissa vietetyssä ajassa ja terveydessä, turvallisuudessa ja työn mielekkyydessä.

Kuntaliitto julkisti tällä viikolla arvion, jonka mukaan suomalaiset pääsisivät vuonna 2030 eläkkeelle vasta reilusti yli 70-vuotiaina, jos eläkkeellä ja työelämässä olevien huoltosuhde haluttaisiin pitää nykyisellään. Tilanne ei korjaannu pelkästään maahanmuuttoa lisäämällä ja työuria pidentämällä, vaan tarvittaisiin myös syntyvyyden lisäämistä.

Suomalaiset haaveilevat suuremmista perheistä kuin he todellisuudessa tulevat saamaan. Suomalainen nainen haluaa keskimäärin 2,4 lasta, mutta saa 1,8. Ensisynnyttäjien keski-ikä on noussut vähitellen ja on nyt 28 vuotta. Yliopisto-opiskelijoilla eli noin kolmasosalla ikäluokasta se on siirtymässä reilusti yli 30 vuoteen, mikä lisää lapsenhankintaan liittyviä terveydellisiä ongelmia, lapsettomuutta ja samalla johtaa kalliiden hedelmättömyyshoitojen lisääntyvään tarpeeseen. Syyksi lasten hankinnan viivästymiselle ilmoitettiin yhteiskunnan heikko tuki lapsiperheille ja toisaalta työn ja perheen yhteensovittamisen vaikeudet.

Pätkätöiden aiheuttama epävarmuus tulevaisuudesta ja toisaalta työn ylikuormitus ja uupumus verottavat pienten lasten vanhempien voimavaroja vanhemmuuteen.

Perhe- ja väestöpolitiikan kannalta on ongelmallista, että politiikkaa tehdään lyhytjänteisesti neljän vuoden, vaalikauden mittaisissa pätkissä. Ensi vuonna syntyvät lapset antavat työpanoksensa yhteiskunnalle vasta reilun 20 vuoden kuluttua.

Mielenterveys- ja päihdeongelmat syövät enenevästi suomalaisten työkykyä samaan aikaan, kun työikäisen väestön pitäisi olla yhä työkykyisempää. Vuodesta 2000 vuoteen 2007 mielenterveyden häiriöiden takia eläkkeelle jääneiden alle 30-vuotiaiden määrä enemmän kuin kaksinkertaistui.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastojen mukaan lopullinen syrjäytyminen uhkaa n. 30000 nuorta. Koko maassa lastensuojelun asiakasmäärät ovat kaksinkertaistuneet kymmenen vuoden aikana, erityinen kasvu on tapahtunut murrosikäisten kohdalla. Sijoittaminen kodin ulkopuolelle on kallista.  Hoitovuorokausi perhekodissa tai laitoksessa maksaa noin 150-250 euroa vuorokaudessa ja vaativassa erityishoidossa maksu on jopa kolminkertainen.

Lasten ja nuorten mielenterveysongelmia ehkäiseviä palveluja ei ole puheista ja lupauksista huolimatta ryhdytty toivotulla tavalla kehittämään. Jokelan ja Kauhajoen tragedioiden jälkeen kyseltiin, tarvittiinko näin raju tapahtuma, jotta päättäjät heräisivät. Tosiasia on, että paljosta puheesta huolimatta hallitus ei ole vieläkään herännyt.

Erityinen painopiste tulee asettaa ennaltaehkäiseviin ja varhaisen puuttumisen peruspalveluihin. Toki tarvitsemme raskasta psykiatriaa ja lastensuojelua, mutta jos peruspalvelujen muodostama pohja vuotaa, suuret paineet kasaantuvat kalliisiin korjaaviin hoitoihin. Jos kouluterveydenhuolto, ennaltaehkäisevät kotipalvelut ja neuvolat toimivat ja kouluryhmät ovat riittävän pienet, tarve kalliimmilla erityispalveluille vähenee.

Mielenterveyspalveluiden hoitotakuu on pikaisesti uudistettava ja siihen tulee sisällyttää oikeus hakea välitöntä apua matalan kynnyksen hoitopaikoista ilman byrokratiaa. Perheitä ja vanhempia tulee myös tukea hoiva- ja kasvatusvastuuseen. Perhevapaajärjestelmissä on jäänyt täysin huomiotta kasvatuksellisesti vaikea murrosikä. Tässä vaiheessa valvonnan ja läsnäolon tarve kasvaa, mutta vanhemmat ovat tiukasti kiinni omassa työelämässä. Joustojen puute on hankala etenkin yksinhuoltajille. Ehdotan harkittavaksi sitä, että osittaista hoitovapaata ja hoitorahaa voisi saada myös murrosikäisen lapsen vanhempi silloin kun erityistä kasvatuksellista tarvetta ilmenee. Tällä hetkellä tämä mahdollisuus koskee vain alle 3-vuotiaiden lasten sekä koulunsa aloittaneiden ensi- ja toisluokkalaisten vanhempia. Terveys- ja sosiaalitoimesta voidaan pitkällä tähtäimellä saada kustannussäästöjä vahvistamalla ennaltaehkäiseviä ja varhaisen puuttumisen palveluja.