Eilen annetut Helsingin käräjäoikeuden tuomiot Tapanilan-raiskaus -tapauksessa ovat nostaneet esille aiheellisia kysymyksiä: Onko lainsäädäntömme seksuaalirikosten kohdalla oikea? Antaako se oikean viestin seksuaalirikosten tuomittavuudesta? Suojelemmeko uhria vai sen sijaan jotakuta muuta?

Julkisuuden huomioiminen tuomioita lieventävänä tekijänä on merkillinen. On selvää, että joukkoraiskaus tapahtumana on niin poikkeuksellinen ja pelottava, että se herättää laajaa huomiota. Vaikka tapaus on ollut uutisissa, niistä ei ole ilmennyt tekijöiden henkilöllisyyksiä tai muita tarkempia tietoja, joiden perusteella tekijät pystyttäisiin yksilöimään.

Iän huomioiminen tuomioissa kuuluu oikeusjärjestelmämme yleisiin oppeihin. Mutta juuri tekijöiden nuoren iän vuoksi pidänkin huolestuttavana sitä, minkälaisen viestin annamme tällä ratkaisulla ja erityisesti sen perusteluissa ilmenneiden yksityiskohtien kautta. Seuraamuksella on useita tarkoituksia, muun muassa rangaistavuudella tavoiteltava opetus sekä tekoa sovittava rooli. Ehdollista vankeutta ei usein koeta rangaistuksena eikä se merkittävästi vaikuta nuoren arkeen. Joukkoraiskaus on teko, josta ei tulisi selvitä pelkällä ehdollisella lainkaan.

Oikeusoppineet ovat nostaneet esille tuomioiden kirjoitustapakäytännön, joka tässä tapauksessa aiheutti ikävän viestin. Se että perusteluissa todetaan, ettei teko ollut erityisen nöyryyttävä, on uhrin kokemusta ja teon tuomittavuutta vähättelevä.

Vetoan erityisesti oikeusministeri Lindströmiin, että hän ottaa asian pöydälle pikimmiten. On huolehdittava, että rikoksista annettavat rangaistukset ovat oikeudenmukaisessa suhteessa teon moitittavuuteen. Uhrin oikeusturvan tulee olla aina ensisijalla.