Kirkolliskokouspuhe

Sisäministeri Päivi Räsänen

Evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous

ti 5.5.2015

Turun kristillinen opisto

 

Herra arkkipiispa, bästa medlemmar i kyrkomötet, åhörare

 

Mieleeni jäi ensimmäisestä kirkolliskokouskäynnistäni syksyllä 2011, kun te Herra arkkipiispa totesitte, että Kirkolliskokouksien historiassa edustajat vaihtuvat, piispat vaihtuvat ja myös ministeri vaihtuu, mutta on yksi joka pysyy, kirkkoministerin tarjoamat kakkukahvit. Tällä kertaa edessänne on toimitusministeri, hallituskauden poliittisen vastuun aika on ohi ja samalla viimeinen vastuutehtäväni tämän valtioneuvoston asettamana kirkolliskokousedustajana. Kiitän lämpimästi teitä, rakkaan kirkkomme vastuukantajia ja johtajia hyvästä yhteistyöstä valtiovallan ja kirkon välillä kuluneiden neljän vuoden aikana.

Den här gången står jag framför er som representant för expeditionsregeringen. Det politiska ansvaret för den här mandatperioden är över och samtidigt är det här sista uppgiften för mig som statsrådets officiella ledamot i kyrkomötet. Jag tackar varmast Herr ärkebiskop och alla er andra ansvarsbärare och ledare i vår kära kyrka för ett bra samarbete mellan statsmakten och kyrkan under de gångna fyra åren.

Erityisen tyytyväinen olen yhteistyöhön, jolla saimme eteenpäin lainsäädännön muutoksen yhteisövero-osuuden korvaamiseksi valtionavustuksella. Pidän merkittävänä sitä, että euromääräinen summa on hyvin poikkeuksellisella tavalla kirjattu lakipykälään ja sidottu kuluttajahintaindeksiin. Se omalta osaltaan on turvaamassa jatkossa kirkolle aiempaa vakaamman ja yhteiskunnallisesti hyväksyttävämmän korvauksen kirkon yhteiskunnallisten tehtävien hoidosta.

Näinä päivinä käydään puhemies Juha Sipilän johdolla tunnusteluita tulevasta hallituspohjasta ja -ohjelmasta. Onpa poliittinen kokoonpano millainen tahansa, uudella hallituksella on samat ankarat näkymät edessään. Kaikkien kansalaisten osallisuus, turvallisuus, hyvinvointi ja erityisesti heikoista huolehtiminen pitää turvata niukkenevilla resursseilla. Näissä talkoissa julkinen valta – valtio ja kunnat eivät selviä yksin, mukaan tarvitaan koko kansalaisyhteiskuntaa, jokaista meistä lähimmäisenä toinen toisellemme.

Olen jälkikäteen hämmästellyt 60-luvun lapsuuteni kyläyhteisön tarjoamaa harrastusten rikkautta. Talvella lapsille järjestettiin hiihtokilpailuja ja luistelukoulua ja kesällä yleisurheilukilpailuja, jalkapalloa sekä uimakouluja. Lapset kokoontuivat pyhäkouluun, poika- ja tyttökerhoihin. Lisäksi osallistuin tanhukerhoon, Martta-tyttöihin ja runonlausuntaan. Nuorisoseuran näytelmäharrastus veti niin lapsia kuin aikuisia. Harrastukset olivat käytännössä maksuttomia, koska kylän äidit ja isät järjestivät kaiken vapaaehtoisesti. Yhteisöllisyys oli arkipäivän ylellisyyttä ja itsestäänselvyys.

Yhteisöllisyys ei synny poliitikkojen päätöksillä tai viranomaisten toimenpiteillä, vaikka ne voivatkin edistää tai haitata sitä. Voisiko kirkko auttaa löytämään uudelleen sitä lähimmäisyyttä ja yhteisöllisyyttä, joka ennen oli suomalaisille niin tavallista, vai pitäisikö kirkon löytää se ensin itse? Olisiko tässä myös kirkon mahdollisuus löytää uudelleen yhteys niihin ihmisiin, jotka ovat vieraantuneet kirkosta?

Lähimmäisyys ja yhteisöllisyys menevät paljon pidemmälle kuin suvaitsevaisuus, joka väärin ymmärrettynä saattaa kääntyä välinpitämättömyydeksi. Lähimmäisyys on suvaitsevaisuutta parempi sillanrakentaja ihmisten välille.

Kaupungistuminen ja kansainvälisyys eivät ole poistaneet paikallisuuden kokemisen merkitystä, päinvastoin. Niin lapselle kuin aikuiselle on tärkeää kuulua läheisten ja turvallisten ihmisten yhteisöön. Vaikka maaseudun kyläyhteisöjen yhteisöllisyys ei ole sellaisenaan siirrettävissä kaupunkien lähiöihin, jotain samankaltaista voidaan rakentaa urbaanissa ympäristössä.

Järjestöjen, harrastusseurojen ja seurakuntien vapaaehtoistyön kautta nuoret voivat kasvaa kantamaan vastuuta myös myöhemmin elämässään.  Yhteisöt ovat olennainen osa sitä yhteiskunnan turvaverkkoa, jota kodit tarvitsevat kasvatus- ja hoivavastuun tueksi. Ongelmia voidaan ehkäistä usein jo ennen niiden syntymistä.

Tässä maailmassa, kaukana ja lähellä on paljon näkemäämme enemmän hätää, kärsimystä ja yksinäisyyttä. Tarve lähimmäisenrakkaudelle huutaa taivaaseen asti.

Viime syksynä sain tilaisuuden osallistua Pelastusarmeijan 125 v juhlaan, jonka teemaksi oli asetettu ”Tahdon taistella”. Minua puhutteli se, miten perustaja William Booth muotoili näkynsä toiminnan alkuvuosina 1865 – yhden ihmisen näyn, josta on kasvanut miljoonia ihmisiä auttava yhteisö 124 maahan.

Haluan nostaa nämä sanat meille rohkaisuksi.

”Niin kauan kuin naiset itkevät kuten

nyt, tahdon taistella: niin kauan,

kun lapset näkevät nälkää kuten nyt,

tahdon taistella: niin kauan kuin miehet

menevät vankilaan uudelleen ja

uudelleen kuten nyt, tahdon taistella:

niin kauan kuin on jäljellä yksikin

juomari, niin kauan kuin kaduilla

on yksikin eksynyt tyttö, tahdon

taistella: niin kauan kuin yksikin

sielu on pimeydessä, vailla Jumalan

valkeutta, tahdon taistella: Tahdon taistella loppuun asti.”

Kirkolla on yhteiskunnassamme avainasema lähimmäisyyden ja yhteisöllisyyden uudelleen löytämiseksi. Efesolaiskirjeen visio toimivasta seurakunnasta, Kristuksen ruumiista muotoilee yhteisöllisyyden ja keskinäisen rakkauden idean seuraavasti: ”Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää. Hän liittää yhteen koko ruumiin ja pitää sitä koossa kaikkien jänteiden avulla, kunkin jäsenen toimiessa oman tehtävänsä mukaan, ja näin ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa.” (Ef. 4:15-16)

Hyvät kirkolliskokousedustajat,

Käsittelette tällä viikolla Kirkon tulevaisuuselontekoa, jonka teemana on erityisesti monikulttuurisuuden kohtaaminen. Monen kulttuurisen ilmiön juuret ovat uskonnossa. Uskonnot synnyttävät kulttuuria. Toisaalta eri uskontoihin kuuluvat voivat jakaa saman kulttuurin, vaikka se olisi yhden uskontoperinteen muokkaama. Selonteossa nostetaan esiin se, että maamme eri osat muuttuvat eri tavoin ja sen myötä kulttuurinen moninaisuus lisääntyy maamme sisällä.

Kansakunnan yhtenäisyyttä rakentaneella kansankirkollamme on pitkät perinteet monikulttuurisuuden kohtaamisessa omassa piirissään. Myös herätysliikkeet ja kirkolliset järjestöt luovat kirkon sisälle monipuolista hengellistä kulttuuria ja ovat kukin omalla tavallaan rikastuttamassa kirkon elämää kuitenkin kirkon yhteiseen uskoon ja tunnustukseen sitoutuen. Yhteiselämä ei ole aina kitkatonta, mutta erilaisuuden kohtaaminen on tarjonnut kirkolle mahdollisuuden kasvuun.

Kansankirkon vahva asema toimii parhaimmillaan myönteisen uskonnonvapauden turvaajana. Kirkon pirstoutuminen ja siitä seuraava aseman heikkeneminen johtaisivat voimistuviin vaatimuksiin yhteiskunnan uskonnollisesta neutraliteetista. Sen myötä vaikeutuisi myös muiden uskonnollisten yhdyskuntien ja yhteisöjen asema.

Uudistetussa, vuoden alussa voimaantulleessa yhdenvertaisuuslainsäädännössä  korjattiin vakaumuksen suojaa koskeva epäkohta. Huomattava osa maamme uskonnollisesta toiminnasta on järjestäytynyt yhdistysmuotoisesti. Aiemmin yhdenvertaisuuslaissa on mainittu uskonnonharjoitusta tapahtuvan vain Suomen evankelisluterilaisen ja ortodoksisen kirkon sekä muiden rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien tilaisuuksissa. Myös uskonnonvapauslakimme puhuu käytännössä vain rekisteröidyistä uskonnollisista yhdyskunnista, vaikka uskonnonvapaus perusoikeutena on ennen kaikkea yksilön oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa tai näistä pidättäytyä.

Yhdenvertaisuuslain soveltamisalaan sisällytetään nyt myös yhdistyspohjalta sekä kirkon sisällä toimivat uskonnolliset yhdistykset. Uskonnonharjoittamiseksi katsotaan myös uskonnollisten yhteisöjen ja yhdistysten uskonnonharjoitukseen kiinteästi liittyvä opetus- ja julistustoiminta, esim. rippikoulutyö. Myös avioliittoon vihkiminen kuuluu vakaumuksen suojan piiriin.

Kirkon sisällä vaikuttavat herätysliikkeet ja yhteisöt edustavat suomalaista kristillistä kansalaisyhteiskuntaa. Lakimuutos parantaa myös näiden järjestöjen uskonnonvapautta sekä kirkon sisällä että yhteiskunnassa.

Hyvät kuulijat,

Tässä kirkolliskokouksessa käsitellään edustaja-aloitetta, jossa ehdotetaan arviointiprosessin käynnistämistä avioliittolain muuttamisen vaikutuksista kirkkoon ja kirkon vihkimiskäytäntöihin.

Avioliittoinstituutio on hengellisen ja maallisen vallan leikkauspisteessä. Toisaalta naisen ja miehen välisellä avioliitolla on syvä teologinen merkitys muun muassa Pyhän Kolminaisuuden sekä Kristuksen ja seurakunnan suhteen symbolina. Toisaalta se on maallisena instituutiona asetettu suojaamaan yhteiskunnan heikoimmille jäsenille – lapsille – mahdollisimman turvallinen ja vakaa kasvuympäristö.

Pohjoismaissa yhteiskunnan avioliittolainsäädäntö ja kirkon avioliittokäsitys ovat kulkeneet käsi kädessä vuosisatoja. Siksi ei ole ihme, että on hyvin vaikeaa jättää hyvästit tälle yhteydelle, jos avioliitolain muuttaminen sukupuolineutraaliksi etenee loppuun asti. Kirkko kuitenkin säilyttää vapautensa varjella aarteitaan vaikka yhteiskunta niistä luopuisikin.

Avioliittolain muutos on konkreettinen esimerkki siitä, että emme enää elä kristillisessä yhtenäiskulttuurissa. Samalla on hyvä muistaa, että tämän kaltainen pitkä yhteiselo on kirkon historiassa ja tämän hetken maailmassa poikkeus. Suurin osa maailman kristityistä elää yhteiskunnissa, joissa valtiovallan suhde kristillisyyteen ja kirkkoon on jännitteinen.

Avioliittolain muutoksen vaikutusta kirkkoon ei ole syytä vähätellä. Se tulee haastamaan kirkon eri tavalla kuin mikään aiempi yhteiskunnallinen muutos. Siitä selvitäkseen kirkon tulee vahvistaa identiteettiään itsenäisenä kristillisenä yhteisönä, kuten kirkkolaissa on linjattu: ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa.” Tältä pohjalta kirkko palvelee myös yhteiskuntaa parhaalla mahdollisella tavalla.  Kirkon sisällä tarvitaan rohkeutta säilyttää linjansa avioliitosta yhden naisen ja yhden miehen liittona, kun paine näistä luopumiseen kasvaa. Eduskunta tai lainsäädäntö ei suoranaisesti tätä painetta aiheuta, mutta eduskunnan päätöstä tullaan käyttämään kirkkoa ja sen yhtenäisyyttä vastaan.

Kristus rohkaisi Tyatiran seurakuntaa: ”Pitäkää kiinni siitä mitä teillä on, kunnes minä tulen.” (Ilm. 2:25) Tätä samaa rohkeutta ja lujuutta toivotan sekä piispoille että kirkolliskokoukselle ja muille kirkon vastuunkantajille.

Kristus uppmuntrade församlingen i Thyatira: ”Men håll fast vid det ni har, tills jag kommer.” (Upp 2:25) Samma mod och hållfasthet önskar jag till biskoparna, kyrkomötet och alla andra kyrkans ansvarsbärare.

Bästa publik,

Med dessa ord framför jag statsrådets hälsning till kyrkomötet och önskar er alla kraft, visdom och välsignelse i ert uppdrag.

Hyvät kuulijat,

näillä sanoilla tuon kirkolliskokoukselle valtioneuvoston tervehdyksen ja toivotan Teille viisautta, voimia ja siunausta tehtävässänne.