27. tammikuuta vietetään suomalaisen kalenterin mukaan vainojen uhrien muistopäivää. Päivä muistuttaa Auschwitz-Birkenaun keskitysleirin vapauttamisesta, josta tänä vuonna tulee kuluneeksi 70 vuotta. Keskitys- ja tuhoamisleirejä oli toisen maailmansodan aikaan Euroopassa useita. Auschwitz oli näistä suurin ja systemaattisin ihmisten tuhoamiseen tarkoitettu murhakoneisto.
Holokaustissa kuoli noin kuusi miljoonaa juutalaista vainojen uhrina, heistä yli miljoona Auschwitzissa. Keskitysleireillä tapettujen joukossa oli juutalaisten lisäksi vammaisia, romaneja, homoseksuaaleja ja poliittisia vankeja.
Historian tapahtumat eivät ole kaukana. Keskuudessamme on edelleen holokaustista selviytyneitä. Emme saa unohtaa. Emme myöskään saa sulkea korviamme ja silmiämme siltä, mitä nyky-Euroopassa tapahtuu. Vuonna 2012 kouluiskussa Toulousessa kuoli rabbi ja kolme lasta. Unkarissa juutalaisia on pahoinpidelty, ja monet ovat turvallisuusuhkien vuoksi päättäneet muuttaa Israeliin. Brysselissä hyökättiin viime toukokuussa juutalaismuseoon ja tapettiin neljä ihmistä. Malmössä kipaa käyttävä tai Daavidin tähteä korussaan kantava saa helposti osakseen vihanpurkauksia. Pariisin kosher-kauppaan tehty isku oli selvästi kohdistettu juutalaisia vastaan.
Uutiset Euroopasta eivät ole vain huolestuttavia, ne ovat sietämättömiä. Ne toistavat liian läheisesti 30- ja 40-lukujen kaikua. Milloin viimeksi juutalainen kuoli ruokakauppaan vain koska oli juutalainen? Moni Euroopan juutalainen joutuu uutisia kuunnellessaan kysymään, onko täällä vielä turvallista asua.
Suomessa yleinen turvallisuustilanne on moneen muuhun EU-maahan verrattuna parempi. Terrorismin uhka on kuitenkin meilläkin todellinen. Viranomaiset arvioivat uhkakuvia jatkuvasti ja ovat ryhtyneet toimenpiteisiin turvallisuuden varmistamiseksi. Silti myös Suomen juutalaiset ovat huolissaan turvallisuudestaan. He ovat ilmaisseet huolensa hallitukselle avoimella kirjeellä, jossa pyydetään valtiolta apua turvallisuusjärjestelyjen kehittämiseen. Aloite on tärkeä, ja suhtaudun siihen erittäin vakavasti. Tulen esittämään, että valtio avustaa juutalaisen seurakunnan ja koulun turvallisuusjärjestelyjen kehittämistä, kuten muissa pohjoismaissa jo aiemmin on tehty.
1930-luvulla taloudellisesti vaikeat ajat toimivat otollisena kasvuympäristönä ääri-ideologialle. Asiat etenivät askel askeleelta; julmat sanat olivat vain alkua. Boikotteja ja pidätyksiä seurasi ammatinharjoittamisoikeuden epääminen juutalaisilta. Juutalaisten avioliitot saksalaisten kanssa kiellettiin, ja heidän kansalaisuutensa lakkautettiin. Synagogia ja juutalaisten omistamia yrityksiä tuhottiin. Loppu on veristä historiaa.
Ei riitä, että muistamme. Ei riitä edes, että puhumme. Aikana, jona antisemitismi tahtoo nostaa päätään uudelleen aivan kotiovellamme, meiltä vaaditaan tekoja. Meidän on osoitettava, ettemme anna huonon kierteen ensiaskeleidenkaan lähteä liikkeelle. Uhkaukset ja kananmunien heitteleminen ovat liikaa.
Kenenkään ei pitäisi Suomessa joutua kokemaan itseään uhatuksi tai vainotuksi. Avoimessa yhteiskunnassa kenenkään ei myöskään pitäisi joutua väkivallan pelossa peittelemään uskoaan tai taustaansa. Maailma vannoi kertaalleen toisen maailmansodan jälkeen, ettei holokaustia nähdä koskaan enää uudestaan. Tänä päivänä tuota sitoumusta tarvitaan ehkä enemmän kuin koskaan. Edmund Burken sanoja lainatakseni: ”Paha tarvitsee voittaakseen vain sen, että hyvät ihmiset eivät tee mitään.” Emme saa vaieta.